Fillarimatka vuosia sitten: Vantaa – Santander- Pamplona – Vantaa

Teksti ja henkilökuvat: Jussi Saarikoski
Kaupunkikuvat: Pixabay, ellei toisin mainita

Pistin pyöräni matkamittarin osoittamaan nollaa.

Pyörävarustus matkalle.

Pyörävarustus matkalle.

Sisareni tuli saattelemaan satamaan. Hän heilutti liinaansa, kunnes näköyhteys laivalle katkesi. Hän ja äitini olivat huolissaan matkastani, joten soitin vielä heti mereltä äidilleni Pohjanmaalle. Sade oli loppunut ja aurinko paistoi täydeltä terältä.

Laivan lähtö satamasta.

Laivan lähtö satamasta.

Sveitsiläispariskunta, joka oli huomannut minut pyöräpakkauksineni jo laivaan tullessani, tuli juttuseuraksi aamiaispöytään. He olivat palaamassa Zürihiin neljän viikon Suomen matkalta. Herra halusi kirjoittaa pari sopivaa yöpymispaikkaa päiväkirjaani, mutta niitä todennäköisesti en kuitenkaan tarvitsisi tällä matkalla.

Kalansilmäobjektiivilla kuvattu horisontti avomerellä.

Kalansilmäobjektiivilla kuvattu horisontti avomerellä.

Laivalla tapasin toisenkin fillarimatkalaisen, Tapion. Hän aikoo pyöräillä pari viikkoa Saksassa. Mies oli aikaisemmin ollut merillä ja tuntee hyvin Ranskan, Espanjan ja Etelä-Amerikan rannikot. Hän jäi yöpymään Ivendorfin leirintäalueelle, mutta minä jatkoin Lyypekin campingille.

Lyypekin symboli.

Lyypekin symboli.

Seuraavassa lyhennän campingin pelkällä c:llä.

Seuraavana aamuna jatkoin kohti Hampuria. Pysähdyin evästauolle mukavan lammen rannalle lähelle Ahrensburgin valkoista linnaa.

Ahrensburgin linna.

Ahrensburgin linna.

Hampurin c:llä tuli viereisestä teltasta juttusille poika Stuttgartista. Hän palasi peukkumatkalta Suomesta; oli reissannut Kimmon kanssa Tampereella, Kuopiossa ja Lapissa ja lupasi lähteä vielä uudelleen, sillä piti Suomesta. Saksmanni vielä nukkui, kun lähdin aamulla, joten jätin yhteystietoni hänen telttansa ovelle ja pyysin ilmoittamaan tulostaan minulle ennen tuloaan Suomeen. – Hampurissa päätin pyörineni kokeilla pientä lauttamatkaa Buxtehudeen ja siitä edelleen Bremenin c:lle, vaikka en ollut varma lautan määränpäästä. – Näillä seuduilla lähes kaikki pyöräilijät näyttävät moikkaavan toisiaan.

Hampurin satamasta lautalla Buxtehudeen.

Hampurin satamasta lautalla Buxtehudeen.

Osnabrückissä päätin muuttaa reittiäni Wuppertalin kautta, missä saattaisin tavata vanhan sotaveteraanin, Hugon. Hän oli pelastanut minut joskus aikaisemmalla matkallani keskellä yötä Wuppertalin katulyhdyn alta paikkaamasta puhjennutta rengastani. Hugo oli koirineen vienyt minut kotiinsa, tarjonnut yösijan ja pyydellyt kovin anteeksi, kun nuoruudessaan oli ollut pakotettu polttamaan kaunista Suomen Lappia. Nyt Hugo ei valitettavasti vastannut puhelinsoittooni, mutta olin yrittänyt etsiä poliisin neuvosta edullista hotellia yöksi, sillä poliisin mukaan Wuppertalissa ei ollut c-aluetta.

Auttavaiset poliisit ennen Wuppertalia.

Auttavaiset poliisit ennen Wuppertalia.

Halpa hotelli oli kuitenkin täynnä ja niin päädyin rättiväsyneenä yöksi pienen puiston penkille, sillä sain pyöräni lukituksi viereiseen metalliaitaan. Matkamittari näytti silloin 550 km.

Wuppertalin ylpeys, ilmarata.

Wuppertalin ylpeys, ilmarata.

Soitin uudestaan aamuvarhaisella Hugolle ja tällä kertaa hän vastasi puhelimeen, päästi minut sisään ja tarjosi aamupalan ja suihkun. Hän näytti kovin pitävän antamastani värikkäästä Lappi-viiristä ja näytti seinän, minne hän halusi sen sijoittaa.

Hugo ja veljentytär.

Hugo ja veljentytär.

Ajellessani huomasin yht’äkkiä viitan Erkrathiin, missä asuu saksalainen tuttavani Jürgen. Hän ei ollut kotona, mutta jätin hänelle puhelinviestin. Hän lupasi tulla tapaamaan minua illalla c:lle ja pyysi minut yöksi kotiinsa, mutta en saanut takaisin jo maksamaani c-maksua. Jürgen oli tyytyväinen, kun olin hyväksynyt hänen vierailupyyntönsä; juttelimme pitkään yöhön. Hän sanoi muuttavansa parin kuukauden päästä Celleen.

Jürgen.

Jürgen.

Münster tuomiokirkkoineen ja Düsseldorf jokineen ovat näkemisen arvoisia kaupunkeja.

Münsterin historiallisia rakennuksia.

Münsterin historiallisia rakennuksia.

Yöllistä Düsseldorfia ja Reiniä.

Yöllistä Düsseldorfia ja Reiniä.

Sade loppui, pysähdyin riisumaan sadepuseron ja jatkoin ajamista, kunnes eteeni pysähtyi auto: ”Haben Sie ein Taschen verloren?” Pysähtyessäni olin unohtanut reppuni maahan, sillä tavallisesti se oli kiinnitettynä pyörään muitten laukkujen päälle, mutta nyt se oli poikkeuksellisesti ollut selässäni ja sen vuoksi en huomannut sen puuttumista. Olin todella kiitollinen minua varten pysähtyneelle autoilijalle, sillä repussa olivat kaikki rahani ja paperini.

Käväisin aamumessussa ja jätin pyörän pakkauksineen lukitsematta kirkon seinustalle. Säikähdin, kun kirkosta tultuani pyörä oli poissa, mutta joku oli vain siirtänyt sen pois kirkon seinustalta.

Belgian puolella tie huononi. C-alue löytyi kauniilta joenrannalta Dinantissa. Huomasin takapyörän pinnan katkenneen, mutta onneksi hyvältä puolelta, joten pystyin itse vaihtamaan sen. Liege oli seuraava etappi. – Kylmä Mistral-tuuli puhalsi päin naamaa, mutta tie Dinantista lähtien oli hieno. Givetissä pysähdyin hetkeksi katselemaan lasten paraatimarssiharjoittelua. Kouluauto toi paikalle lisää pikkupoikia ja kaikki huusivat heti minulle ’bonjour’.

Dinant ja Maas-joki.

Dinant ja Maas-joki.

Olin litimärkä sateesta ja päätin etsiä halvan hotellin. Olin huomannut, että kysyessäni jotakin englanniksi, ihmiset vastasivat ranskaksi, mitä en vähääkään ymmärtänyt. Niin vaihdoin kieleksi suomen ja sain paljon ystävällisemmän kohtelun. Pienen hotellin vanha vaimo tarttui sympaattisesti kädestäni, kun näki minun tulleen kovassa sateessa. Vaikeinta oli saada ajokengät kuiviksi, mutta ranskikset ymmärsivät hyvin suomea eivätkä nostaneet nokkaansa niin kuin englantia puhuessani.

Reimsin goottilaistyylinen, useiden hallitsijoiden kruunajaiskatedraali on rakennettu vuonna 1211; ei ole penkkejä, vaan pölyiset tuolit. Matkamittari näytti Reimsin katedraalilla 1001 km. Vaikka kirkko on silmää hivelevän kaunis, koululaiset ihailivat enemmän täyspakattua pyörääni kuin kirkkoa. Kun reppuni putosi, heti oli yksi auttamassa sitä selkääni. Jäin hetkeksi syömään eväitäni läheiselle penkille ennen c:lle menoa; silloin kirkon takaa pöllähti koirakuoro, mikä piti melkoisen konsertin; koirat haistoivat eväspakettini.

Reimsin katedraali.

Reimsin katedraali.

Ennen Pariisia ystävällinen pyörämies kutsui minut kotiinsa yöksi. Hänen pisin ajomatkansa yhteen menoon kilpapyörällä ilman laukkuja oli ollut 350 km. Se innosti minuakin myöhemmin ajamaan yhtäjaksoisesti Vantaalta Pohjanmaalle, 375 km.

Ystävällinen pyörämies ennen Pariisia.

Ystävällinen pyörämies ennen Pariisia.

Olin sopinut työkavereitteni Pertin ja Kaijan kanssa tapaamisesta Pariisissa, jonne he olivat tekemässä taidemuseovisiittiä, jos sattuisin paikalle oikeaan aikaan. Löysin helposti heidän hotellinsa, mutta sitä ennen halusin ajaa kunniakierroksen riemukaaren ympäri. Se onnistui ilman vaikeuksia, vaikka kuusikaistaisella radalla meni autoja molemmin puolin – ovat näköjään lähes suomalaisten vertaisia autokuskeja.

Pariisin riemukaari.

Pariisin riemukaari.

Pertin ja Kaijan hotelli oli täynnä, mutta läheltä löytyi toinen halpa hotelli ja sain ilman muuta luvan nostaa pyörän pakkauksineen hotellihuoneeseeni, sillä huone oli ensimmäisessä kerroksessa. Onnistuin saamaan puhelinyhteyden Perttiin ja Kaijaan, mutta vierailtuamme Picasso-museossa erosimme ja sain jättää heille muutaman liikavarusteen palautettavaksi Suomeen. Eiffel-tornin huipulle en ehtinyt jonottamaan, mutta hyvältä se näytti maastakin katsoen.

Eiffel-torni maasta nähtynä.

Eiffel-torni maasta nähtynä.

Notre Dame -kirkko oli tungokseen saakka täynnä ja suitsutus peitti sopivasti ihmisten märkien vaatteitten lemun.

Pariisin Notre Dame.

Pariisin Notre Dame.

Pariisista poistuin Orleansin portin kautta ja siitä alkoi moottoritie. Claude ja hänen poikansa Christoph tulivat juosten vastaan ja kysyin heiltä pyörätietä; he kutsuivat minut kotiinsa lounaalle; puhuivat heti ystävällisesti englantia. Claudella oli myös tytär, joka opiskeli muotisuunnittelua. Hän valmisteli juuri Air Francelle silkkipainomenetelmällä huivia. Lounaalla oli alkuruokana ruohosipulilla ryyditetyllä valkokastikkeella maustettu kurkkusalaatti, pääruokana haudutettua kanaa pienten papupalkojen kera, vihreää salaattia, kastiketta, patonkia, juomana punaviiniä, jälkiruokana noin kymmenen sortin juustolautanen ja lopuksi itse tehtyä omenapiirakkaa ja kahvia. Tervetulomaljana Claude oli heti aluksi tarjonnut appelsiinin kuorella maustettua makeahkoa punaviiniä. Claude selitti, että Ranskassa sanotaan olevan eri juusto jokaiselle vuoden päivälle. Claude oli jäänyt eläkkeelle ilmavoimien pilottina, mutta jatkaa töitä teknisenä asiantuntijana tehtaassa lähellä Massaytä. Perhe on asunut monessa paikassa eri puolilla maapalloa, pitkään mm. Senegalissa. Hänen mielestään Pariisi on liian suuri asua, liikaa ihmisiä. He saattoivat minua autollaan muutamia kilometrejä, mutta ajoin pian saattamisen jälkeen harhaan, sillä olin selvästi vielä viinihumalassa. Oli ilmeisesti onni, että eksyin, sillä kävellessä viini ehti haihtua.

Claude ja Christoph.

Claude ja Christoph.

Kysyin tietä vastaan tulleelta mustaihoiselta, mutta hän ymmärsi vain ranskaa. Hän kuitenkin pyysi heti apua ohikulkevalta amerikkalaiselta tiedemieheltä, joka oli kotoisin Idahosta. Tiedemies sanoi mielipiteenään, että jotkut pyöräilevät myös Pariisissa, mutta he ovat hulluja. Myönsin, vaikka ajattelin hieman toisin, sillä olin huomannut, että pariisilaiset autoilijat suhtautuvat kovin kohteliaasti kaltaisiini täyspakattuihin pyörämatkalaisiin; en saanut ainuttakaan torventöräystä Pariisissa. Ko. tiedemiesryhmä tutki saastumisesta johtuvaa kovakuoriaisten kuolemista Ranskassa, mutta c-aluetta eivät osanneet neuvoa, joten jatkoin väsymykseen saakka, kunnes illalla kysyin telttapaikkaa eräästä talosta. Sain ilman muuta heti luvan leiriytymiseen. – Talonväki seurasi hetken teltan pystyttämistäni ja toivotti sitten hyvää yötä. Kalkkunoihin olin jo tottunut; ne kiljahtelivat iltayöstä noin 10 minuutin välein.

Orleansin museossa sorruin puhumaan englantia ja sain tylyn kohtelun sekä kassalla että naulakolla. Poislähtiessäni esitin heille englanniksi kauniit kiitokset kohtelusta. Heitä hieman nolotti, sillä ilmeisesti he silloin huomasivat, että kotikieleni ei olekaan englanti. – Torkuin puiston penkillä, kunnes lapset tulivat ajelemaan karusellilla, mutta väsymys oli jo ehtinyt hellittää. Kysyin poliisilta tietä Clery-Saint-Andrehin, mutta vastaukseksi sain vain valtavan sanatulvan ja paljon huitomista. Löysin Baulessa rauhallisen 951-tien. Kun en päässyt näkemään Katariina de Medicin linnan myrkkyvarastoa, päätin jatkaa välittömästi kohti Amboisia.

Ranskan kansallissankari, Orleansin neitsyt, Jeanne d´Arc.

Ranskan kansallissankari, Orleansin neitsyt, Jeanne d´Arc.

Melko lailla aloin kyllästyä sivistyneisiin, hienoa ranskaa puhuviin, ylhäältä katsoviin suurkaupunkilaisiin ja museo- ja linnavirkailijoihin. Heille kannattaa sanoa vain osaamasi ranskan sana, odottaa aivan hiljaa ja kun he ovat lopettaneet huitomisensa, pitää hymyillä, ääntää hienosti ’merci beaucoup’ ja poistua. Ranskassa myös kaikki opasteet ja ohjeet ovat pelkästään ranskaksi. Maaseudun ja esikaupunkien asukkaat ovat täysin toista maata, ystävällisiä ja avuliaita. Tullessani Loiren rannalla olevalle c:lle hollantilaisryhmä tuli heti kysymättä näyttämään, mistä saa kelvollista juomavettä. Pyöräkansana hollantilaiset heti oivaltavat pyöräilijän tarpeet, sillä tämä ei ollut eka kerta, kun hollantilaiset toimivat, vaikka en apua kysynytkään.

Amboisen linna Loiren rannalla.

Amboisen linna Loiren rannalla.

Löysin kovaan nälkääni ruokakaupan ja pitkästä patongista oli syötävä heti puolet, että sain mahtumaan loput laukkuun. Aurinko oli kuuma, mutta pistin paidan päälleni vasta Toursin sisääntulossa ja pian alkoi ukkossade. Parin kolmen tunnin kaupunkikierroksen jälkeen jatkoin Azay-le-Rideauhin, jonne minut ohittanut pyöräilijä ohjasi minut kääntymään pikkutietä, kun sinnikkäästi lasteineni olin seurannut häntä. Luulin ensin, että häntä ärsytti, kun olin ajanut hänen vanavedessään ja että hän sen vuoksi viittasi minua kääntymään, mutta kun käännyin hänen ohjaustaan totellen, pian Azayn viitta tuli näkyviin. Azayn pyöräliikkeessä mekaanikko hoksasi, että pyöräni naksumisen aiheutti vääntynyt eturattaan hammas ja hän oikaisi sen. Nenän palaminen korjaantui, kun ostin aurinkolasit silmälasien päälle. Olin aikaisemmin tavannut Amboisen linnan pihalla saksalaispariskunnan Münsteristä. Rouva tunnisti minut ja jatkoimme juttelua c-alueella illalla. He varoittivat minua järjestäytyneestä rikollisuudesta Ranskassa; eivät pitäneet mukanaan paljoakaan käteistä, vain kortteja. He suosittelivat minulle paluumatkalle Pariisin c-aluetta Bolognen metsässä. C-alueella tapasin myös pyöräilijätytöt Kaliforniasta, Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Pariisin jälkeen mäet olivat huomattavasti tasaantuneet. Olin tietämättäni ylittänyt sitä ennen Ardennit. – Puimurit olivat myllänneet pelloilla Pointiersin jälkeen.

Kovalla vauhdilla ehdin Civrayn c:lle ennen pimeän tuloa. Suihkussa oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko täysin kylmä tai täysin kuuma. Otin kuuman ja poltin jo auringossa palaneen selkäni. Tänään tulin ajaneeksi 153 km. Sitten päätin kokeilla moottoritietä, kun pyörätie loppui, vaikka tiesinkin sen kielletyksi. Kukaan ei kuitenkaan soittanut torvea niin kuin Suomessa ja pääsin ongelmitta Angoulemeen. Alkoi väsyttää ja torkuin taas jonkin aikaa puiston penkillä Angoulemessä ja join kaksi litraa mehua ja kaakaota. Claude oli kertonut, että Bordeauxin jälkeen maasto olisi tasaisempaa. – Coutrasin c:llä moikkasin ’good evening’ paria engelsmannia, kun näin heidän GB-rekisterinsä; he hieman yllättyivät, kun joku puhui Ranskassa englantia. – Täällä linnunpelätintykki paukahti illalla noin minuutin välein.

Saint Pierren katedraali Angoulemessä.

Saint Pierren katedraali Angoulemessä.

Pitkän matkan pyöräilijän pieniä vastuksia ovat mm. pikkukärpäset, jotka pääsevät kypärän sisään, savuttavat mopot, keskellä pyörätietä kävelevät koiran taluttajat, rullaluistelijat, läheltä ohittavat pyöräilijöistä ärtyneet bussinkuljettajat, pestyt ja märkänä pakkopakatut vaatteet, lisäkilometrejä aiheuttavat, kierrettävät tietyömaat, mukulakivi- ja sepelitiet, liian jyrkät ylä- ja alamäet, epäselvät tienviitat, viittojen puuttuminen kokonaan, pyörärikot, joskus ruokakauppojen puuttuminen, varhain suljetut turisti-infot, ranskankielinen sanatulva, kuuma aurinko, veden loppuminen, kuorsaavat ja humalaiset naapurit c:llä, muutamat seuraamaan lähtevät koirat, tienneuvojat, jotka eivät uskalla tunnustaa, etteivät tiedä. Kaikesta edellisestä huolimatta matkapyöräily on ihanaa!

Bordeauxiin tulin pitkin komeaa, pitkää siltaa. Kävelin auringosta nautiskellen Euroopan suurimmalle aukiolle, sitten roomalaisen amfiteatterin raunioille, Palais Gallienille ja Saint Andren katedraaliin, missä pauhasivat mahtavat urut, oviaukosta puhalsi viileä, raikas tuuli vastapainona ulkopuolen helteelle. Kirkko on yksinkertaisen kaunis, vain päädyssä värillistä lasia ja oikealla seinällä maalaus: raamatunlukija, joka viittaa lähemmäksi tai sanoo jotakin merkityksellistä edessä seisovalle. Pöydällä palaa kynttilä. Nenään tuntuu mieto suitsutuksen tuoksu. Kirkko on valoisa, sillä ikkunoissa on kirkasta lasia, ei värilasia. Urut raikuvat iloista, voimakasta sävelmää. Sisääntulon molemmin puolin on asetelmana kuivattuja koivuja ilman lehtiä. Tämä on tähänastisen matkani tähtihetki.

Silta Bordeauxissa yli Garonne-joen.

Silta Bordeauxissa yli Garonne-joen.

Panoraama Bordeauxista kaatosateen jälkeen.

Panoraama Bordeauxista kaatosateen jälkeen.

Leognanin seutu oli kovin asumatonta, jopa hieman pelottavan tuntuista, koska liikenne loppui miltei kokonaan ja tienvarren maisema oli jatkuvaa metsää. C oli siellä suljettu, mutta paikalla piti kuitenkin koululaisryhmä leiriään. Kun opettaja kuuli, että olen Suomesta, hän kysyi, haluaisinko puhua muutaman sanan ruotsia, sillä heidän ryhmässään oli poika Tukholmasta. Muut kuuntelivat korvat höröllä sananvaihtoamme. – Tänään tuli ajokilometrejä 169. Kaikki nuoralla olleet vaatteeni kastuivat kaatosateessa. Ne oli pestävä ja nuora siirrettävä katokseen. Nukuin katoksessa makuupussissa ilman telttaa. Lähdin aamusumussa, kunhan olin antanut auttajilleni Helsinki-viirin. Ruoka oli loppu, joten aamupala jäi syömättä, mutta ohi ajava, nuorta väkeä kuljettava maasturi hiljensi kohdallani ja nuoret kajauttivat ’jipii’, kun toisella yrittämällä onnistuin ajaessani sieppaamaan heidän ojentamansa suklaapatukan.

Sabresin torilla levitin märät vaatteeni kuivumaan ja kansa katseli ihmeissään. Kaupasta sain myöhästyneen aamupalan ja pyörämies neuvoi lyhyemmän B77-tien Morsenxin kautta Biarritziin. Poikkesin sitä ennen pyhimys St.Vincent de Paulin syntymäkotiin, minkä lähistöllä yövyin. Pyhimys oli eläessään toistanut aina kolme kertaa saman vastauksen, kun häneltä kysyttiin, miksi Jeesus tuli maailmaan: ”To help the poor.”

Noin 20 km ennen Bayonnea katkesivat molemmat etutelineen kannattimet. Kahdessa pyöräliikkeesä eivät osanneet auttaa. Kolmannesta liikkeestä pyysin metallilankaa ja sain siitä tilapäisen avun, mutta liitos ei kestänyt pitkään, vaan aukesi, sillä en pystynyt paljain käsin kiristämään kunnolla metallilankaa. Bensiiniasemalla kysyin naisautoilijalta tonkeja, ei ollut. Miesautoilija lupasi bensiinin maksettuaan etsiä, jos tongit löytyisivät, mutta ei etsinyt, vaan lähti. Kysyin tonkeja mopopojilta ja autoilijalta, mutta ei ollut heilläkään, vain meisseli, kuten minullakin. Luovuin kyselemisestä ja väänsin metallilankaa käsin kaikin voimin. Ajoin hiljaa maisemia ihaillen yrittäen välttää täräyksiä ja niin pääsin kuitenkin onnistuneesti Bayonneen ja Biarritziin.

Näkymä luostarin pihalta Bayonnessa.

Näkymä luostarin pihalta Bayonnessa.

Biarritzin hiekkarantaa.

Biarritzin hiekkarantaa.

Olin sopinut mahdollisesta tapaamisesta Urrugnessa työkaverini Leilan kanssa. Hän oli luvannut olla siellä vierailulla entisen luokkatoverinsa luona. Oli täysi pimeys, kun monien kysymisien jälkeen löysin Leilan ja Mirjan osoitteen Urrugnessa, mutta heidän luonaan pääsin vielä yöllä saunaan. Hyvän illallisen jälkeen sain pyykkinikin koneeseen, sillä täällä valvotaan ja tehdään töitä kuumuuden vuoksi yöllä ja nukutaan päivällä. Juttelimme aamutunneille saakka.

Aamulla pääsin San Sebastianiin jatkaessani lopulta pyöräkorjaamoon, missä sain uudet tavaratelinepidikkeet. San Sebastian on todella kaunis kaupunki, mutta kadulla huomasin jatkuvasti hylsyjä ammuskelun jäljiltä, mikä teki oloni hieman varautuneeksi. Mirja oli yöllä varoittanut myös varkaista.

San Sebastian eli Donostia.

San Sebastian eli Donostia.

Orion rantapuistossa jäin hetkeksi seuraamaan metsurien puunhakkuukisaa. Sieltä jatkettuani samaan suuntaan kanssani ajava pyöräilijä Juan alkoi jutella englanniksi. Hän asui Zarautzissa ja olisi halunnut tarjota yösijankin, mutta juuri eilen hän oli saanut asuntoonsa kesävieraat; hän oli kovin pahoillaan, vaikka kerroin täysin ymmärtäväni asian. Kävimme meren rannalla Zarautzissa, missä näkyi vähän matkan päässä saari. Juan osoitti saarta ja kysyi minulta, miltä eläimeltä saari mielestäsi näyttää. Silloin muistin lukeneeni joskus Valituista Paloista kertomuksen, miten zarautzlaiset kysymyksellään testaavat turistien luonnetta. Jos vastaa näkevänsä hiiren, vastaaja on pelkuri, jos vastaa näkevänsä norsun, vastaaja on rohkea. Enpä tullut kertoneeksi Juanille, että tunnen tarinan, vaan vastasin vain lyhyesti: ”Näen norsun.” Juan myös jätti vastaukseni tulkitsematta.

Zarautzin rantaa, oikealla norsu-hiiri-saari.

Zarautzin rantaa, oikealla norsu-hiiri-saari.

Sitten hän osoitti minulle kaupungissa edullisen ravintolan. Siellä söin murean pihvin ja erittäin kohteliaan tarjoilijan ehdotuksesta jälkiruuaksi kotitekoisen karamellin, mikä oli juuri sopivan makea. Juan lupasi tulla vielä tapaamaan minua illalla c-alueelle. Matka c:lle oli jyrkkää mäkeä, mutta päätin nyt ottaa rauhallisesti, sillä tämä oli näköjään seutu, mistä pidin. Juan tuli paikalle sovitusti katsastamaan minikokoisen, reilun kilon painavan telttani, joka itse asiassa ei ole teltta ollenkaan, vaan pohjoisten lohenkalastajien makuusuoja, mistä he pitkällään maaten heittelevät uistinta veteen.

Aamulla c-alueelta lähdettyäni kävin Juanin osoitteessa, sillä unohdin antaa hänelle illalla Suomi-viirin, mutta ulko-ovi oli lukossa. Ystävällinen rouva päästi minut rappukäytävään postilaatikolle. Hän olisi soittanut Juanin ovikelloa, mutta minä kielsin, pudotin viirin postilaatikkoon ja lähdin. Ennätin kävellä sata metriä pyörääni kohti, kun Juan löi takaa kätensä olalleni, sillä tapaamani rouva oli ehtinyt kertoa Juanille käynnistäni. Sitten moikkasimme hyvästit.

Juan.

Juan.

Pian Zarautzesta lähdettyäni tapasin kaksi englantilaispoikaa tulossa pyörillä Bilbaosta ja menossa seuraamaan Pamplonan härkäjuoksua, missä olivat käyneet joskus aikaisemminkin. En tiennyt härkäjuoksusta, mutta Juanin kertoman mukaan he juoksuttavat kadulla härkiä, illalla kaikki humalassa, mahdotonta hulinaa, ei hyvä. Engelsmanneilla oli ongelma saada pumpullaan ilmaa pyöriinsä. Sain autetuksi heitä omalla pumpullani, kun huomasin, että he olivat asentaneet venttiilit väärin.

Jatkettuani kohti Bilbaota saksalainen Andreas saavutti minut pyörällään. Hän oli menossa Portugaliin. En aluksi olisi välittänyt hänen seurastaan, sillä hän ajoi hoippuen vaikuttaen mielestäni perin väsyneeltä. Hän kuitenkin vastasi aina ok, kun kysyin hänen jaksamistaan. Hän oli melonut kajakillaan 140 km pitkin Garonnea Tulouseen ja jatkanut sieltä pyörällä. Kaverit olivat vieneet hänen kajakkinsa takaisin Saksaan. Hänellä oli aivan liian paljon tavaraa mukanaan ja meno näytti hurjalta.

Muutamia vuosia myöhemmin tein toisen Espanjan matkan ja silloin kävin myös sisällä Bilbaon Guggenheim-museossa, missä säikäytin Lenita Airiston haaveilemasta moikkaamalla häntä suomeksi. Hän kertoi olevansa Guggenheimissa pikakäynnillä Biarritzistä. Kun kerroin, että olen tullut pyörällä, hän totesi, että siellä alakerrassahan pyöriä on paljon. Museon eka kerroksessa oli nimittäin moottoripyöränäyttely enkä ymmärtänyt, että hän oletti minun matkaavan moottoripyörällä.

Vasemmalla Bilbaon Guggenheim.

Vasemmalla Bilbaon Guggenheim.

Bilbaon c:llä emme saaneet Andreaksen kanssa illalla suihkussa lämmintä vettä emmekä aamullakaan ja silloin suutuin. Painelin respaan ja kysyin johtajaa. Nuori nainen ilmoittautui johtajaksi. Sanoin pitäväni baskeista, mutta jatkoin, ettei ole reilua, jos pyöräilijät eivät saa käyttöönsä lämmintä vettä illalla eivätkä edes aamulla ja pyysin osan c-maksusta takaisin. Hän pahoitteli ja palautti koko maksun ja palautti myös Andreaksen maksun. Hymyillen lopuksi kättelimme.

Ruokaostoksilla käydessämme Andreas huomasi surullisen pikkutytön marketin pihassa. Hänen pyöränsä satula oli irronnut eikä hän saanut sitä kiinni. Andreas onnistui kiinnittämään nuoranpätkällä tytön satulan. Andreas pyysi minua katsomaan, miten pikkutyttö alkoi säteillä. Miehellä on Saksassa 7-vuotias poika, mutta hän on eronnut. Hän ei juo, ei tupakoi, hän opettaa nuorille melontaa; pyysi minuakin lähtemään joskus hänen kanssaan melomaan kajakilla.

Bilbaon jyrkkää merenrantaa.

Bilbaon jyrkkää merenrantaa.

Andreaksen ehdotuksesta yövyimme hänen teltassaan yhdessä Castro Urdialesin c:llä, sillä tuli halvemmaksi maksaa vain yksi telttamaksu. Siellä huomasin takapyöräni pinnan katkenneen pahalta puolelta ja oli heti aamulla mentävä pyöräkorjaamoon. Ajoimme yhdessä Somoon saakka, missä ostimme ruokaa ja päätimme mennä hetkeksi rannalle. Jäin pakkaamaan ostoksia, kun Andreas lähti jo rantaa kohti. Sinne johti monta tietä. Menin ostamaan vielä muutaman postikortin ja lähdin rannalle, mutta Andreasta ei näkynyt missään. Söin eväitä, kirjoitin kortteja ja etsin Andreasta, mutta häntä ei löytynyt. Niin jouduin lähtemään yksinäni hieman allapäin kohti Santanderia, vaikka uskoin jossain matkalla vielä tapaavani hänet. Santanderissa odottelin puiston penkillä ja jatkoin sitten kuuluisille Altamiran luolille. Luoliin sisälle pääsemiseksi olisi ollut kuitenkin kuuden kuukauden jonotus, joten oli tyydyttävä vain läheiseen luolanäyttelyyn valokuvineen ja rakennelmineen. Andreaksella oli suunnitelma jatkaa vielä Portugaliin, mistä palaisi kotiin junalla.

Koristeellisessa jesuiittakirkossa pappi luki monotonisella äänellä rukousta. Turistitoimistosta saadun kaupungin kartan avulla tutustuin kaupunkiin, kunnes ajoin c:lle. Mittari näytti silloin 2438 km, kun paluumatka aamulla alkoi. Kirjoitin ja postitin Andreakselle kotiin kortin, kun en ollut voinut häntä kunnolla kiittää matkakumppanuudesta. Samalla kuitenkin toivoin, että hän vielä jostakin ilmestyisi.

Linnan pihalla olevassa patsaassa oli teksti: ”Caidos pordios sypor Espana de Barcena de Cicero! Presentes Demokratia. Teeja bistade dictatura.” En ymmärtänyt siitä sanaakaan. Bilbao on täynnä vanhanaikaisia liikkeitä ja tavaraa. Rantatie erityisesti Deba-joen laaksoa pitkin on kuitenkin suurenmoisen kaunis. Tosin matkalla näin myös pahasti saastunutta havumetsää, kaikki puut punaisia kuin puolikuolleita luurankoja. Myöhemmin kuitenkin kuulin, että metsä oli tuhoutunut tulipalossa, ei saasteen aiheuttamana.

Santanderin keskustaa.

Santanderin keskustaa.

Sain yht’äkkiä idean, jospa sittenkin poikkeaisin katsomaan Pamplonan härkäjuoksua, vaikka tie sinne on vuoristoista ylämäkeä. Niin palasin Zarautziin yöpyen tutuilla c-alueilla ja jatkoin Pamplonaan. Lämpöä oli matkalla yli 30 celsiusta, mutta se ei tuntunut pahalta.

Pamplonan koko miesväki oli pukeutunut valkoiseen paitaan ja housuihin, punainen vyö ja kaulassa punainen huivi. Väkeä oli joka paikassa tungokseen asti, mutta ei mitään rähinää, vaan laulua ja ilonpitoa, juttelua ja leppoisaa kävelyä kadulla. Minäkin ostin punaisen härkähuivin, kävin maailmanpyörässä ja kiertelin kaupunkia.

Ymmärsin tulleeni härkäjuoksun aloituskohtaan. Juoksukatu oli paalutettu noin parimetrisellä puuaidalla. Naiset ja lapset katselivat muurin raosta, kun miehet taas olivat kokoontuneet keskelle katua laulamaan rohkaisulauluja heilutellen oikeassa kädessään rullattua, paikallista El Pais-sanomalehteä. Kaiuttimista tuli espanjaksi kuulutuksia, mutta en ymmärtänyt niistä mitään. Turhauduin ja päätin, etten halua katsella tätä näytelmää naisten ja lasten kanssa aidan raosta ja niin menin avoimesta portista miesten mukaan kadulle punainen huivi kaulassani. Minäkin heilutin kädessäni ostamaani postikorttinippua ja odotin, mitä tuleman pitää. Olinhan Suomessa nähnyt härkiä löntystelemässä pitkin peltoa. Laulantaa kesti pitkään ja joka välissä tuli lisää kuulutuksia. Jännitys tiivistyi. Yhtäkkiä kuului pamaus, portti avautui ja kuusi härkää pinkaisi kohti. Olin suunnitellut juoksevani takaisin paaluaidan taakse samasta portista, mistä pääsin kadulle, mutta portti olikin laulujen aikana suljettu. Kaikki miehet rynnivät kuin paniikissa kiivetäkseen yli aidan. Härät tulivat kuin salama. Kummallista, että pystyin käsivoimin punnertamaan itseni aidalle. Silmälasini putosivat aidan toiselle puolelle ja kyynärpäästäni vuoti veri, toiseen pakaraan koski. Olin hätääntynyt, mutta kunnossa. Silmälasit säilyivät ehyinä. Laastaria en repustani löytänyt. Kun härät olivat kimpaisseet ohi, sivuportti avattiin ja menin takaisin kadulle. Se oli taas miehiä täynnä, mutta nyt paniikkijuoksu oli ohi. Jatkoin rauhassa härkien jäljessä kohti areenaa. Näin kadun yli menevällä kaarisillalla engelsmannit, joitten venttiilin olin saanut korjatuksi. He heiluttivat minulle kättään puolikauhuissaan.

Pamplonan härkäjuoksu. Kuva: Bernard bill5

Pamplonan härkäjuoksu. Kuva: Bernard bill5

Kaikki oli mennyt kuitenkin hyvin, kunnes yksi häristä sekosi suunnasta ja palasi takaisin, jolloin paniikkijuoksu alkoi uudestaan. Jotenkin eksynyt härkä saatiin kuitenkin kääntymään takaisin menoreitille ja tilanne laukesi. Härät juoksevat areenalle, missä niitä ei kuitenkaan vahingoiteta kuten härkätaisteluissa. Sen viikon jokaisena päivänä päästetään kuusi härkää juoksemaan areenalle. El Pais esittelee jokaisen härän painon ja muut ’henkilötiedot’. Espanjassa on ruvennut kehittymään voimakasta vastarintaa härkätaistelujen lopettamiseksi.

Yksi Pamplonan kuudesta sen päivän härkäjuoksuun osallistujasta.

Yksi Pamplonan kuudesta sen päivän härkäjuoksuun osallistujasta.

Myöhemmin sain kuulla, että lähes joka vuosi joku hullu turisti joutuu härän sarveistamaksi sairaalakuntoon. Surmansa saaneita härkäjuoksijoita on vuosisadan aikana ollut 12. – Punaisen ristin asemia oli vähän väliä lankkuaidan takana. Sinä päivänä oli juoksussa loukkaantunut seitsemän miestä, joista useimmat belgialaisia. Jos olisin tiennyt kaiken tämän ennen osallistumistani, olisi tämä miehuuskoe saanut jäädä tekemättä. Paikalliset kuitenkin arvostavat härkäjuoksuun osallistumista juuri miehuustestinä. – Soitin kotiin Ondresin c:ltä, että kaikki on hyvin. C:llä tapasin kaksi suomalaista pyöräilijää Bordeauxista; olivat lentäneet sinne. Jatkavat täältä pyörällä Biarritziin ja sieltä junalla Portugaliin, palaten junalla Ruotsin kautta Suomeen.

Jatkoin c:ltä pitkin Biskajan lahden rantaa kohti Cap Ferretä. Pienen lauttamatkan jälkeen pääsin sinne yövyttyäni Arcachonissa.

Lautta Cap Ferretiin.

Lautta Cap Ferretiin.

Palanen Cap Ferretin hiekkadyyniä.

Palanen Cap Ferretin hiekkadyyniä.

Luulin poliisien perheille tarkoitettua lomaleiriä c-alueeksi ja sain poistumismääräyksen sieltä, joten piti jatkaa yöpymispaikan etsimistä muualta. Se löytyi lopulta Lacanaun c:ltä.

Lacanaun hiekkarantaa.

Lacanaun hiekkarantaa.

Saksalainen pikkupoika tuli silmät pyöreänä ihailemaan ”minizeltaani” ja pari pyöräilijää Bielfeldistä tuli juttusille. Täältä pyörätie jatkui 30-40 cm leveänä, asfaltoituna metsäpolkuna, jonka ajaminen oli melko hidasta. Kun vastaan tuli pyöräilijä, kuului molempien poistua kapealta asfalttipäällysteeltä ja sanoa ’bonjour’ ennen matkan jatkumista. Montalivetin rannalla kierrellessäni huomasin Naturissimon. Respatyttö päästi minut sisään, vaikka minulla ei ollutkaan esittää sinne jäsenkorttia: ”no, yksi yö kyllä onnistuu”.

Montalivetin ystävällinen respaneito.

Montalivetin ystävällinen respaneito.

Naturissimo oli kuin pieni kaupunki: marketteja, pyöräkorjaamo, parturi-kampaamo, urheilukenttä, erikoisliikkeitä, ravintoloita, petanque-alue, pienoisgolf, herkkumyymälöitä, vuokrattavia mökkejä, teatterilava. Teatterilavalla oli meneillään esitys. Tuntui koomiselta, kun katsojat suurimmaksi osaksi olivat ilkosillaan, mutta näyttelijöillä oli roolivaatteet yllään. – Pikkupoika tuli taas ihailemaan pientä telttaani ja hänen äitinsä kuului selittävän, että se on kätevä pyöräillessä.

Naturissimon uima-allaselämää.

Naturissimon uima-allaselämää.

Montalivetin beach.

Montalivetin beach.

Aamulla piti puhdistaa pyörän ketjut, sillä paikoin upottava hiekkatie oli tehnyt tehtävänsä. Herättyään kaikki asukkaat tervehtivät toisiaan. Pois lähtiessäni respatyttö hämmästeli, että olin pyörällä Suomesta asti ja kyseli, mitä pidin paikasta. ”Absolument inrcyable – merci beaucoup”. Sitten ajoin Soulac-sur-Meriin, mistä vei oikotie suoraan Royaniin vievälle lautalle. Rochefortia ei voi sanoa kauniiksi: monotonisia, säännöllisiä kaupunkitaloja kuin juuston paloja rivissä. Lopulta löysin leipomon, mistä sain kaksi litraa, valitettavasti, lämmintä juomaa, sillä tyttö ei millään ymmärtänyt, kun pyysin kylmää.

Roquefort-juusto oli täällä aivan yhtä kallista kuin Suomessakin eikä se kelvannut edes kyyhkysille, patonki kyllä. Tosin varsinaisen Roquefortin olin ohittanut jo aikaisemmin Bayonnen jälkeen. La Rochellessä kävelin hitaasti rantaa keskustaan ja paikkakunnan kunnalliselle c:lle. Seuraavana päivänä ehdin juuri ennen pimeän tuloa Les Essartsin c:lle, missä ei ollut ollenkaan respaa, vaan aamulla salkkumies kävi keräämässä maksut. Auringon avulla suunnistaen pääsin Montaiguun, missä vastaan tuli kaksi miestä istuen selätysten tandemilla. He selvästi kokeilivat, miltä toisesta miehestä tuntuu polkea takaperin tandemia. Molemmat huusivat minut ohittaessaan: ’salut’.

Näkymä la Rochellestä.

Näkymä la Rochellestä.

Nantes oli täysin suljettu viikonlopun ja kansallispäivän vuoksi. Nantesin esikaupungissa katkesi takajarrun vaijeri ja oli pärjättävä yli viikonlopun etujarrulla. Täytyi värkätä myös nenäliinasta niskasuojus kypärän alle, sillä aurinko paahtoi pohjoiseen mennessä koko ajan niskaan.

Yö Nantesissa.

Yö Nantesissa.

Chateaubriant on söpö pikkukaupunki. C-alueelle minut ohjasi viehättävä nuori tyttö, kun olin ajanut ko. tienhaaran ohi. Täälläkin oli käytettävä suihkussa pesukinnasta, sillä lämmintä vettä ei saanut. Keskiyöllä alkoi kansallispäivän vuoksi c:llä soida musiikki, väki marssi ympäri kenttää ja lopuksi räjähti monta rakettia, niin että heräsin katsomaan, mitä oli tekeillä. Olin ajanut tänään 158 km.

Vitressä ostin pari jugurttipurkkia, kun en muuta saanut. Erneen torilla oli jäljellä eilinen juhlalava. Olin poikennut muutamissa pikkukaupoissa, kun kaikki isot marketit olivat kiinni, mutta kaikki pikkukaupat olivat niin epäsiistejä, etteivät ne olisi läpäisseet Suomen terveystarkastusta. Eräässäkin ruokapuodissa myyjä-äijän keltaisissa hampaissa roikkui tupakka.

Ambrieren tienoilla miehet onkivat pieniä sinttejä muoviämpäreihinsä, mitä hapettivat surisevalla sähkövempaimella. Kuumissani käännyin maataloon menevälle tielle. Lampaat ja vuohet määkivät, kanat kaakattivat, kanit ja linnut poukkoilivat, mutta löysin talon takaa vesiletkun. Riisuin kaikki vaatteet pois ja otin viileän suihkun. Juomavettä en uskaltanut letkusta ottaa. Domfortissa sain lopulta juomavettä naiselta, joka nosti sen suoraan kaivosta ja ojensi sen aidan yli. Join pullon heti tyhjäksi ja hän täytti sen uudestaan.

Flersin jälkeen alkoi väsyttää ja päätin etsiä lähimmän c:n. Näin pian c-viitan ja tapasin samalla hollantilaisherran, joka myös oli tulossa c:lle. Ystävällinen c-rouva antoi raikuvat aplodit, kun herra kertoi hänelle pyörämatkastani. Annemarie ja Ejbart Amsterdamista pyysivät minua kahville heti, kun olen saanut teltan pystyyn. Sain heiltä hyviä tietoja Hollannin kauttakulkuani varten. Heidän pyykkinuoraltaan oli viime yönä varastettu kaksi suurta kylpypyyhettä. Annemarie on kouluttaja opettajakorkeakoulussa, ja Ejbartin firma tekee korkeajänniterakenteita rakennusliikkeille. Uuden jarruvaijerin sain pyörääni vasta lähellä Caenia. Caenin c:llä minut otti vastaan 11-vuotias englantilaispoika, joka oli heti juossut kertomaan vanhemmilleen nähneensä ’a serious cyclist’in, jolla on mukana kaikki. Äiti oli pyytänyt häntä kutsumaan minut välittömästi teelle. Vein tuliaisiksi juuri ostamiani voisarvia. Peter halusi nimeni ja osoitteeni; hän menee syksyllä secondary schooliin.

Saint Pierren kirkko Caenissa.

Saint Pierren kirkko Caenissa.

Honfleur on pieni, idyllinen, vanha turistikaupunki: italialaisia, kanadalaisia, amerikkalaisia saksalaisten lisäksi. Merimuseossa käväisyn jälkeen jatkoin kohti Rouenia ja ohitin satama-altaan 40-50 purjevenettä.

Honfleuren veneet.

Honfleuren veneet.

C:llä ranskispariskunta nosti ystävällisesti peukkunsa pystyyn, kun sain telttani valmiiksi; säälittelivät itseään, kun sanoivat vain vähän pyöräilevänsä ja pääasiassa löhöilevänsä autoineen c:llä.

Pyörällä pikkuretkiä c:ltä käsin tekevä ranskispari.

Pyörällä pikkuretkiä c:ltä käsin tekevä ranskispari.

Nyt huomasin, että joku oli vienyt pyörästäni hyvän, Olmooni kuuluvan originaalipumpun. Ilmeisesti sama tyyppi vei myös pyöräni avaimen pyöräliikkeen tiskiltä, mihin sen olin hetkeksi unohtanut. Onneksi en ollut lukinnut pyörääni – muuten olisin jäänyt jumiin. Sain kuitenkin pian uudet varusteet Rouenissa.

Rouen Seine-joen rannalla. Kuva: DXR

Rouen Seine-joen rannalla. Kuva: DXR

Ainut paluumatkallani tapaamani suomalaisperhe oli Espoosta. He tulivat pitkin rannikkoa Hampurista vuokraamallaan autolla ja suunnittelivat palaavansa sieltä lentäen kotiin. – Kaukana oli vielä määränpääksi suunnittelemani Amiens ja jouduin yöpymään Brettecourt-nimisessä kylässä maatalon pihalla. Illalla isäntä toi kylmää juomavettä, näytti pesupaikan ja wc:n. Aamulla hän toi teltalle kahvikupin ja minä annoin muistoksi Suomi-viirin. Perhe puhui vain ranskaa, mutta hyvin tulimme toimeen, kuten aina maaseudulla.

Amiensin kirkon suuruutta korosti tyhjä, puhtauttaan kiiltävä marmorilattia, jolta penkit puuttuivat. Sommen taistelun muistomerkki vuodelta 1918 oli lähellä Amiensiä ja siitä puolen kilometrin päässä oli vastaava Australian armeijan muistomerkki. Belgian rajaa lähestyttäessä maatalojen päädyt kadulle päin oli naamioitu kaupunkitaloiksi, mutta vahva lannanlemu ja suuhun lentelevät pikkukärpäset paljastivat epäonnistuneet kulissit.

Amiensin katedraalin alttari.

Amiensin katedraalin alttari.

C-alueita ei tältä seudulta löytynyt, mutta Tanskasta c-matkalta tuleva poika neuvoi, missä voi yöpyä ’naturellisti’. Löysin paikan ja viereisestä kahvilasta sain vettä. Nukuin hyvin. Sitten jäin istumaan, lepäämään ja kirjoittamaan hetkeksi Monsin kirkoon. Pian piti löytää tien alku Brysseliin. Jouduin ajelemaan pitkään nuoria täynnä olevan kaupunginesittelyjunan jäljessä. He huutelivat sitä sun tätä ärsyttääkseen minua, mutta en tietenkään ymmärtänyt juuri mitään heidän ranskastaan. Olin väsynyt enkä reagoinut pienimmälläkään ilmeellä heidän huuteluihinsa, jolloin erotin jonkun heistä toteavan: ”Hänellä tosiaankin on luonnetta.” On helppo ohittaa nälvimiset, jollei ymmärrä niistä mitään.

Torielämää Monsissa. Kuva: J Jeanmart

Torielämää Monsissa. Kuva: J Jeanmart

Tuuli oli kääntynyt niin, ettei autojen saaste pöllynnyt naamalle ja suuhun. Brüsselin turistitoimistosta, torilla olevan museon takaa sain kartan ja tiedon lähellä olevista c-alueista. Olin joskus työni vuoksi asunut kuukauden Brüsselissä ja tiesin sen vuoksi erityis-c:n entisessä luostarissa aivan Brüsselin keskustassa. Sitä ei oltu merkattu ollenkaan karttaan. Löysin kuitenkin sen vanhasta muistista. Koska Brüsselin nähtävyydet olivat ennestään tuttuja, menin toiseksi yöksi Grimbergenin c:lle, joka oli etäämmällä keskustasta.

Brysselin pissapoika.

Brysselin pissapoika.

Matkalla tapasin sattumalta poliisin, joka oli kiinnostunut triathlontangostani. Hän oli kotoisin Antwerpenistä, mikä oli seuraava kohteeni. Hän piirsi minulle yksityiskohtaisen pyöräkartan Antwerpeniin. Illalla c:llä humalainen flaami tuli tarjoamaan asuntovaunuaan yöksi, koska lähti itse tyttöystävänsä luo yöksi. Hän oli asunut c:llä jo 2-3 kk. Hän piti skandinaaveja rehellisinä.  – Hollantilaiset arvioivat minut usein saksalaiseksi pyöräni värien perusteella.

Muistan edellisen käyntini Antwerpenin c:llä, kun minut oli ohjattu aivan tiettyyn paikkaan koivun juurelle. Löysin silloin paikalta arvokkaan näköisen tikariveitsen. Tällöin muistin taas lukeneeni Valituista Paloista jutun, miten Antwerpenin c:llä testataan turistien rehellisyyttä piilottelemalla alueelle arvokkaalta näyttäviä esineitä. Sitten he seuraavat asuntovaunusta, miten eri maista olevat turistit menettelevät huomattuaan ne. Jotkut ottavat aarteen omakseen, jotkut lähtevät kyselemään naapureilta, ovatko nämä mahdollisesti pudottaneet esineen jne. Jätin tikarin paikoilleen. Seuraavana aamuna naapuri tosiaankin tuli kysymään, oliko tikari pudonnut minulta. Testin tuloksia ei jutun mukaan koskaan kerrota testattaville.

Schelde-jokea Antwerpenin kohdalla.

Schelde-jokea Antwerpenin kohdalla.

Paikalle tulivat nyt hollantilaiset patikkamiehet, veljekset John ja Rene; lounastimme ja juttelimme pitkään mm. siitä, miksi hollantilaiset tulevat juttelemaan pyöräilijöille, toisin kuin belgialaiset. Hekin luulivat minua pyörän väreistä päätellen ensin saksalaiseksi ja ’rauhoittuivat’, kun puhuinkin englantia. John opiskelee taloustieteitä ja Rene arkkitehdiksi. Vaihdoimme yhteystietoja ja annoin heille jäljellä olevat tuomiset Suomesta, pienet poronnahkakengät.

John ja Rene.

John ja Rene.

Antwerpenin kävelykadulta ostin kevyitä pikkuviemisiä Suomeen, tietenkin belgialaista, käsin nyplättyä pitsiä. Aamulla ajelin samaa matkaa hetkisen yhdessä Washingtonista olevan emergency-lääkärin kanssa. Hän ei sanonut pitävänsä suurista kaupungeista, mutta erosimme, kun hän halusi kääntyä kuitenkin kohti Rotterdamia. Ehkä se ei ole amerikkalaisen mittapuun mukaan suurkaupunki. – Bredassa vaimo kutsui talosta miehensä neuvomaan sopivan pyörätien Utrechtiin. Yövyin kuitenkin jo Osterhoutissa.

Bredan katedraalin koristeellista seinää.

Bredan katedraalin koristeellista seinää.

Utrechtissä tein pyöräostoksia: sadepyöräkengät, satulansuojan, etulaukun, käsivarsisuojat, kypäräsuojan, lyhyet ja pitkät ajohousut, ajopaidan, uudet etutelinepitimet, jotka mekaanikko asensi heti paikalleen. C:llä sain paremman telttapaikan vakioasukkaitten puolelta, kun varsinainen teltta-alue osoittautui ahtaaksi. Joku oli nostanut pudonneen pyykkini takaisin nuoralle. Pyykkiä pestessäni naapurirouva lainasi pientä pesuharjaansa. Hollantilaistyttö auttoi ylimääräisen vaatepaketin lähettämisessä Suomeen. Tätä kaikkea pidän hollantilaisena kohteliaisuutena, erityisesti pyöräilijöitä kohtaan. Matkalla c:lle ostin Vincent van Gogh -näyttelystä viemisiksi muutaman julisteen ja kortin ym. pientä.

Gracht Utrechtissa.

Gracht Utrechtissa.

Amsterdamin c:llä italialaisrouva, Sisi, ja hänen itävaltalaismiehensä, Herbert, tulivat tervehtimään kädestä. Lähes kaikki moikkasivat ja monet pysähtyivät hetkeksi juttelemaan ja kyselemään matkastani. Juttelun alku koski usein pientä telttaani. Jänis teki hurjan käännösloikan telttani edessä ja sitä takaa-ajava villakoira luovutti ja jäi seisomaan hölmistyneenä paikalleen. Suurin osa c:n asukkaista oli hollantilaisia ja saksalaisia.

Gracht Amsterdamissa.

Gracht Amsterdamissa.

Toiset matkani aplodit tulivat italialaisherralta, tietysti bravo-säestyksin, kun hän kuuli reittini: Suomi-Espanja-Suomi. Pyöräteitten käyttö Hollannissa on ehdoton sääntö; muualla ajo on kielletty ja autot tööttäävät välittömästi, jos sortuu autotielle; mutta pyörätiet kattavat hyvin koko maan. – Illalla elämä punaisten lyhtyjen alueella oli melko vilkasta.

Amsterdamin punaisten lyhtyjen alue.

Amsterdamin punaisten lyhtyjen alue.

Huomasin, että vatsakumpuni oli poissa. – Halusin käydä myös merellisessä Markenissa, missä olin käynyt kyllä joskus aikaisemminkin. Tiellä, missä meri aaltoilee molemmin puolin, nousin katselemaan maisemaa yli vallien. Rannalla näkyi onkijoita ja auringonpalvojia.

Maaseutua Markenissa. Kuva: Massimo Catarinella

Maaseutua Markenissa. Kuva: Massimo Catarinella

Tällä Frankenin c:llä näytti leiriytyvän pelkästään vakioasukkaita, eläkeläisiä. Tasan klo 20 vanhaherra otti esille hanurin, istui soittamaan yhden kappaleen ja laski sitten soittopelin vierelleen. Ympäristön asukkaat taputtivat ja vetäytyivät sitten kukin omiin oloihinsa. Ilmeisesti tämä iltasoitto toistuu joka kesäilta.

Jatkoin meritietä Leeuwardenin kautta Groningeniin, missä asui tapaamani patikoija-John. Soitin hänen numeroonsa, mutta vuokraemäntä sanoi Johnin olevan lomalla.

C:llä leiriydyin erään pikkuteltan lähistölle. Myöhemmin virisi keskustelu sen asukkaan, 26-vuotiaan hollantilaisen Marcellin, kanssa. Hän on entinen armeijan lentäjä; oli palvellut armeijassa lähes viisi vuotta toimien myös turvamiehenä ja koirien kouluttajana. Hänen vanhempansa olivat tuoneet hänet c:lle odottamaan sisäänpääsyä klinikalle, missä hoidetaan stressaantuneita ja itsemurhaa yrittäneitä. Täällä hän meloo, kiipeillee, hiihtää keinolumella, rullaluistelee, maalaa vesiväreillä eikä palaa enää armeijaan, vaan haluaa auttaa ihmisiä ja sanoo, ettei toisia osaa auttaa, ellei itse ole kärsinyt. Kerroin hänelle pyhän Vincentin ajatuksesta, miksi Jeesus tuli maailmaan. Hän nouti teltastaan kirjan nimeltä I Ching ja näytti, miten siitä haetaan vastauksia kaikkiin kysymyksiin heittämällä kolmea lanttia. Kysyin pienestä rististä hänen kaulallaan. Hän sanoi sen olevan suoja, mutta ei sanonut lukevansa Raamattua. Hän yrittää päästä irti tupakasta, juomisesta ja jointista eli huumeesta. Totesin huomanneeni matkoilla, että vieraalla kielellä puhuessa osaa kuunnella paremmin ja oivaltaa herkemmin juttukaverin keskeiset ajatukset. Hän kiitti keskustelukumppanuudesta ja totesi kohteliasuutena, ettei ole aikaisemmin tavannut kaltaistani keskustelijaa.

Yöllä oli voimakas ukonilma, mutta nukuin hyvin. Nyt paistaa, maa on vielä märkä, taivas kirkas, sadepisarat viipyvät puitten lehdillä, kuuluu musiikkia saksaa puhuvien poikien teltasta, sorsat nokkivat ruokaa nurmikolta, on paratiisihetki. – Marcell heilautti telttansa luukulta heränneensä. Kysyin, voinko tulla katsomaan hänen melontaansa ennen lähtöäni, sillä Andreas oli kutsunut minua melomaan joskus Saksaan. Marcell ehdotti ennen melontaa aamuteetä c-kahviossa, minkä halusi tarjota kiitokseksi eilisestä. Kanootissa istuen hän vielä puristi kättäni ja hävisi sitten meloen joen mutkaan.

Marcell.

Marcell.

Soitin vielä Johnin numeroon, kuten olin luvannut. Sama naisääni lupasi välittää terveiseni Johnille.

Johnin Groningenia.

Johnin Groningenia.

Jatkoin Hoogezandin kautta Winschoteniin ja c:lle. Siellä yöllä ruotsalaisparin kuorsaus häiritsi niin, että piti pistää radiokuulokkeet korviin. Aamulla he heräsivät krapulaisena.

Hollannissa ajelin ilman kypärää, mutta nyt Saksan rajan ylitettyäni kypärä tuntui taas järkevältä ottaa käyttöön. Varmistin naishenkilöltä tietä Oldenburgiin ja hän kysyi mistä olen. Kun vastasin Suomesta, hän kysyi, missä on sellainen paikka. – Bremenissä havahduin, että olin jättänyt jonnekin päiväkirjani eka osan, ilmeisesti apteekin tiskille, kun kävin ostamassa sieltä huulivoidetta. Bremenin c:llä Tukholmasta liftaamalla tullut, lakia Twienessä opiskeleva Arnoud lupasi lähettää minulle hyvän Hollannin pyöräkartan, sillä hänen mukaansa niitä ei saa Saksasta. Arnoudin avustuksella selvisi myös puhelinnumero Oldenburgin Haaren-apteekkiin ja soitin sinne, mutta Arnoudin oli puhuttava saksaa, ennenkuin heille kunnolla selvisi osoitteeni Suomessa; olivat erittäin ystävällisiä ja sanoivat, ettei postilähetys Suomeen maksa mitään.

Arnoud.

Arnoud.

Bremenin keskustasta on kaupungin c:lle noin viisi kilometriä. Onnistuin löytämään sieltä suoran pyörätien Lilienthaliin ja siitä edelleen Jan-Reiners-Wegiä pitkin kohti Zeveniä, missä yövyin.

Bremenin Roland-patsas.

Bremenin Roland-patsas.

Bremenin iltahämyä.

Bremenin iltahämyä.

Pohjois-Saksassa pyöräilijäryhmät näköjään tervehtivät aloittamalla hurjan pyöräkellokonsertin ohittaessaan ja sitten vasta moikkaavat. Aldi, Lidl, Plus ja Penny ovat selvästi hinnaltaan edullisimmat ruokaostoskaupat pyöräilijän kannalta Saksassa ja niitä löytyy aina kaikkien pientenkin paikkakuntien lähistöltä ja usein tuotteet on sijoiteltu pohjapiirrustuksiltaan saman mallin mukaan rakennettuihin myymälöihin, joten tuotteet löytyvät nopeasti samoilta hyllypaikoilta. Ennen Hampuria katkesi jälleen jarruvaijeri, mutta onnistuin melko pian saamaan uuden tutusta pyöräkaupasta Bundestrasselta.

Muutama Hampurin monista kirkontorneista.

Muutama Hampurin monista kirkontorneista.

Hampurin c:n respassa päivysti sama mies, jonka olin tavannut myös menomatkalla. Hän sanoi muistavansa minun tulleen Suomesta ja moikkasi tuttavallisesti. Sanoin, että tällä kertaa olen tulossa Espanjasta, mutta hän röhähti nauramaan mielestään hyvälle vitsille. Viivyin Hampurissa pari yötä ja nukuin aamulla pitkään; kävin pari kertaa kaupungilla, mm. Planten un Blumen -valo- ja vesishowssa, raatihuoneella myös sisällä, monessa suuressa kirkossa, satamassa, Miniatur Wunderlandissa, St.Paulissa Reeberbahnilla ja parturissa.

Hanhia Elben rannalla.

Hanhia Elben rannalla.

Hampuria ja Elbeä yöllä.

Hampuria ja Elbeä yöllä.

Sitten otin suunnan Lyypekkiin Loggerstrasselle, missä asuvat hyvät tuttavani Uwe ja Marianne. He olivat pyytäneet minua yöpymään aina heidän luonaan, kun olen Lyypekissä, mutta nyt he eivät olleet kotona. Uwe oli kuitenkin näyttänyt, miten avaan lukon heidän puutarhaansa heidän poissaollessaan. Jätin pyörän etupihalle ja menin puutarhaan. Vesi oli loppu ja niin käväisin naapurissa ja sain heiltä vettä ja tiedon, että aamulla Uwe ja Marianne olivat olleet kotona. Talon lämpömittari näytti 34 astetta illalla klo 19. Puolikesyt kottaraiset tulivat aivan lähelle leipää pyytämään; suuresta ikkunasta näin, että talon sisällä lenteli vapaana kanarialintu. Uwe ja Marianne tulivat kotiin vasta klo 22; olivat olleet päivävierailulla Kööpenhaminassa. Marianne oli huomannut pyörän. Uwe oli todennut: ”Se on Jussin pyörä, mutta missä on Jussi?”. Marianne oli arvannut heti: ”Puutarhassa.” Pääsin heti lämpimään suihkuun. He avasivat ystäviltään 25-vuotishäälahjaksi saamansa 12-pulloisen, erilaisia laatuviinejä sisältävän viinikorin. Iltapalajutut veivät pitkään yli puolenyön. Uwe myös haaveili pitkästä pyöräretkestä Italiaan. Aamulla piti tarkastaa ja hyväksyä hänen retkipyöränsä kunto. Heidän pyynnöistään huolimatta en jäänyt toiseksi yöksi, vaan vetosin toiveeseeni tutustua vielä myös Travemündeen ennen laivaan menoa ja että myös ehtisin ajoissa työhön, sillä kesälomani oli lopuillaan. Aamupalan jälkeen lähdimme yhtä matkaa ulos, he töihin, minä kaupungille.

Marianne ja Uwe, varhainen aamupala terassilla.

Marianne ja Uwe, varhainen aamupala terassilla.

Matkalla Ivendorfin c:lle kuului takaani pieni pamaus. Toinen tavaratelineen puikko oli napsahtanut poikki. Tavarateline oli vaarassa hajota kokonaan, mutta kun katsahdin läheistä lyhtypylvästä, näin sen ympärille kiedotun muovipäällysteisen, vihreän metallilangan, mistä sain välittömästi tilapäisen avun jatkaa ajoa. Rahaa oli jäljellä enää yhteen c-yöhön, joten toinen yö oli hoidettava ’naturel’, sillä laivan lähtöön oli vielä kaksi yötä. Pyöräilijöitä oli tällä c:llä paljon enemmän kuin muilla. Ei ollut enää aamupalaa c:ltä lähtiessäni; menin beachille. – Pariskunta Dortmundista totesi, että noita pakkauksia varten pitäisi pyörässä olla moottori ja hämmästyivät, kun sanoin olevani paluumatkalla Espanjasta.

Göttingeniläisopiskelija tuli ajamaan rinnalleni. Hän oli palannut pari päivää sitten laivalla Suomesta ja jäänyt hyvän sään vuoksi kiertämään vielä merenlahden. Hänelläkin oli triathlontanko. Hän kysyi, missä yövyn vielä yhden yön ja tunnustin aikovani mennä metsään odottamaan laivaa rahojen loputtua. Hän sanoi tilanteen olevan hänellekin tuttu; sitten kättelimme.

Merenlahtea Travemündessä.

Merenlahtea Travemündessä.

Muistelin koko matkaa kaikkine kommelluksineen; mieleni valtasi kiitollisuuden tunne kaiken onnistumisesta ongelmatilanteista huolimatta tai ehkä juuri niitten vuoksi; liikutuin, pieneen silmien kostumiseen saakka. Ehkä kirjoittaisin matkajutun ja tarjoaisin sitä vaikkapa Valittuihin Paloihin, mihin olin viitannutkin pari kertaa, sillä en ollut huomannut siinä lehdessä koskaan suomalaisten tekemiä juttuja.

Turistit häiritsivät yöpuun etsimistä ja niin käännyin intuitioni sanomana yht’äkkiä pikkupolulle metsään. Van Gogh -julistepakkaus putosi hetken päästä maahan ja pyörä kaatui. Siihen päätin pystyttää telttani väsyneenä ja nälkäisenä, mutta tyytyväisenä. Join vain vettä, sillä halusin säästää pienen tonnikalapurkin laivalle.

Nukuin hyvin eikä, kumma kyllä, ollut nälkä. Aamuauringossa kiipesin kalliopenkille lämmittelemään. Viereen tuli hetken päästä saksalainen merimies, joka arveli minun olevan italialainen; olin ruskettunut ja laihtunut 12 kg. Kun sanoin olevani Suomesta, hän vastasi murtaen: ”Turku, Hamina, Kotka.” Pois lähtiessään hän sanoi: ”yksi, kaksi”. Minä sanoin: ”kolme” ja hän jatkoi ”neljä” ja nauroi.

Travessa pyöräliikkeen edessä totinen poika Erfurtista tuli kysymään apua. Tuuli oli kaatanut hänen tyttöystävänsä lastatun pyörän ja poljin oli vääntynyt, niin ettei hän pystynyt enää ajamaan. Hän oli ostanut liikkeestä mielestään kalliin ratas-poljin-yhdistelmän, mutta ei pystynyt asentamaan sitä pyörään. Saimme vaihdetuksi minun jakoavaimellani ja ruuvimeisselilläni uuden osan paikoilleen. Tyttö kokeili ja pyörä toimi. Heidän totinen ilmeensä suli ja toivotimme toisillemme hyvää matkaa.

Nyt tiesin, mitä ostan loppurahalla: litran maitoa Aldista. – Odotin puistossa kaupunkikirjaston avautumista klo 14:ään saakka. Piirtelin ajankulukseni kirjastossa päiväkirjaani kymmenen lähiympäristön pyöräreittiä.

Ajoin laivarantaan klo 16. Pyörillä Suomeen olivat tulossa myös kuvanveistoa Amsterdamissa opiskeleva nuori pariskunta; halusivat nähdä järviä, mutta ilman tarkkaa matkasuunnitelmaa. Lupasin tehdä heille luettelon Helsingin nähtävyyksistä ja neuvoa paikkoja Suomesta sitten, kun ovat saaneet laivalla Suomen ja Helsingin kartan. Päästyämme laivaan join maidon, söin tonnikalan ja putsasin ennen syömistä homepilkut viimeisiltä leivän siivuilta. – Laiva tulisi olemaan Helsingissä vasta seuraavana iltana, joten olisi käytävä heti laivan rantauduttua pankkiautomaatilla, että ehtisin saada ruokaa ennen kauppojen sulkemista. – Yöllä viereiselle ravintolapöydälle joku oli jättänyt banaanin. Hetken seurasin, tuleeko joku sen noutamaan ja sitten popsin sen suuhuni.

Yö merellä.

Yö merellä.

Helsingissä ohjasin hollantilaispariskunnan ensimmäiselle Rastila-viitalle ja jatkoin sitten kotiin Vantaalle. Kotona matkamittari näytti 5581 km. Parisenkymmentä kilometriä puuttui, kun mittari välillä oli lakannut toimimasta sadesäällä. Oviluukulta löytyi postin ilmoitus itse lähettämästäni paketista, mutta Haaren-apteekin lähettämä matkamuistolähetys tuli vasta parin päivän kuluttua. Heille lähetin kiitoksena ison valokuvan eräästä suomalaisesta lääkekasvista.

Muutamia tämän matkan synnyttämiä ajatuksia:

Kuuntele sisimpääsi – matkalla se onnistuu helposti!
Sattumia ei taida olla – kaikella on merkityksensä.
Ongelmat synnyttävät jotakin uutta.
Kaikkiin ongelmiin on ratkaisu – se pitää vain keksiä!
Vaikeilta näyttävät asiat osoittautuvat myöhemmin arvokkaiksi.
Harkitse hieman, keneltä kysyt tietä!
Ota päivä kerrallaan – älä pelkää!
Puhu ranskalaisille suomea, ellet osaa ranskaa!
Jos mahdollista, valitse c:llä hollantilaiset naapuriksi!
Älä viivy kenenkään vaivoina yhtä yötä pidempään!
Matkan synnyttämä lumous säilyy, kun kirjoitat.
Hylkää vanhat säännöt!
Tee unelmistasi totta!
Saatat olla hullu, mutta saat olla ainutkertainen oma itsesi.

Tagit:,