Autottoman päivän puhe 22.9.2016

Autottomana päivänä 22.9.2016 HePo ja Maan ystävät avasivat Ratapihantien kestäville liikennemuodoille kahdeksi tunniksi.

Autottomana päivänä 22.9.2016 HePo ja Maan ystävät järjestivät Pasilassa kadunvaltauksen, jossa vaadittiin Ratapihantien surkeiden liikennejärjestelyjen korjaamista. Alla lyhennetty versio Autottoman päivän puheesta, jonka HePon puheenjohtaja Marjut Ollitervo piti mielenosoituksessa. Puhe löytyy myös videona


Tänään 22.9. vietetään kansainvälistä autotonta päivää. Monissa kaupungeissa autottomana päivänä omin lihasvoimin liikkuvat voivat hengittää puhdasta ilmaa, kävellä ja pyöräillä turvallisesti ja sujuvasti, keskustella ilman että tarvitsee huutaa metrin päästä ja kuulla muitakin ääniä kuin moottoriliikenteen kaikkialle ulottuvan, kaiken alleen peittävän pauhun. Autottomana päivänä ihmiset voivat saada kokemuksen siitä, millainen heidän kaupunkinsa voisi olla, jos autoliikennettä olisi rajoitettu merkittävästi.

Pariisissa on jo vuoden ajan vietetty autotonta päivää kerran kuussa sulkemalla keskustan katuja autoliikenteeltä. Lisäksi Pariisi on tehnyt Seinen varrella kulkevasta autoiluväylästä kävelyalueen vähintään puolen vuoden kokeilun ajaksi. Autottomalla päivällä on konkreettista vaikutusta suoraan ilmanlaatuun. Autottomana päivänä typpidioksidipitoisuudet laskivat Pariisissa 40%. Toistaiseksi kaupunki ei ole joutunut liikennekaaokseen autoilun rajoittamisen vuoksi.

Toisin on meillä Suomessa. Vuosia sitten autoton päivä tarkoitti vielä Helsingissäkin joidenkin katujen, muun muassa Esplanadin sulkemista autoliikenteeltä. Mutta vuonna 2009 autoton päivä siirrettiin Esplanadilta Narinkkatorille, jotta autoton päivä ei varmasti häiritsisi autoilua. Koska tämä ei vielä riittänyt, ja nimi “autoton päivä” oli kuuleman mukaan liian negatiivinen, vuonna 2012 Liikkujan viikon järjestävät tahot päättivät suuressa viisaudessaan nimetä kansainvälisen tapahtuman uudelleen, auton vapaapäiväksi, jotta kukaan ei varmasti syyllistyisi autoilusta ja pahoittaisi mieltään. Kaikkialla muualla käytössä oleva, kansainvälinen nimi “autoton päivä” ei meille kelvannut, vaan nimi piti muuttaa suomalaisiin erityisolosuhteisiin sopivaksi.

Suomalainen erityisolosuhde on päänsisäinen lammas, joka on loputtoman huolissaan siitä, ettei kukaan vain suuttuisi, syyllistyisi, ärsyyntyisi, tai ottaisi mitään henkilökohtaisesti. Tämä on todella tehokas asenne olla saamatta aikaiseksi yhtään mitään. Nimittäin aina joku suuttuu, syyllistyy, ärsyyntyy tai ottaa asian henkilökohtaisesti juuri häneen kohdistettuna loukkauksena. Aivan erityisesti suuttuvat etuoikeutetut silloin, kun mennään kohti tasa-arvoa. He kokevat tasa-arvon syrjintänä.

Tästä osoituksena on se hirveä itku, jota 45 minuutin pyöräily Länsiväylällä tai kahden tunnin puolikas kadunvaltaus autottomana päivänä on herättänyt autoilijoissa. Esteiden kiertäminen, asia joka on pyöräilijälle jatkuvaa arkipäivää, on autoilijalle aivan pöyristyttävä vääryys. Asioiden normaali tila on se, että autoilu on mahdollisimman suoraa, sujuvaa ja helppoa, ja ei-autoilevien on tähän sopeutuman. Jalan ja pyörällä kulkevia on OK kyykyttää älyttömillä työmaajärjestelyillä, juoksuttaa kadun puolelta toiselle ja takaisin kolmen vuoden ajan, kunhan vain pyhään ajorataan ei kosketa. Tätä pidetään oikeudenmukaisena.

Voin vain kuvitella millainen huuto syntyisi siitä, jos autoilijat joutuisivat yhtäkkiä sopeutumaan samanlaisiin ratkaisuihin kuin jalan, pyörällä ja joukkoliikenteellä liikkuvat. Ajoradoilla olisi roskalavoja, pysäköityjä polkupyöriä, teräviä reunakiviä, kuoppia, liikennevalonappeja, jyrkkiä mutkia joihin auton kääntösäde ei taivu, betonipossuja, liikennemerkkejä, liikennevalotolppia, puomeja, työmaa-aitoja, portaita ja keltaisia kylttejä jotka käskisivät ajaa vastaantulijoiden kaistaa, tai palata takaisin ja mennä jostain muualta.

Kun Tukholmassa työmaalla joudutaan sulkemaan pyörätie, normiratkaisu on ottaa tilaa ajoradalta tilapäiseksi pyörätieksi. Ruotsalaiset lienevät aivan erityisen taitavia kun tämä onnistuu heiltä siitäkin huolimatta, että Tukholmassakin sataa lunta. Meillä pupupöksyjen luvatussa maassa tilan ottaminen ajoradalta on jotain radikaalia, koska pellin tunteisiin voi sattua. Ja kaupunki silmät kirkkaina julistaa, että “järjestelyt tarkoittavat kompromissia kaikille alueen liikkujille”, vaikka ajorataan ei ole koskettu laisinkaan.

Helsingissä autoton päivä ei tarkoita enää mitään. Se on vain tyhjää lätinää, ja jälkeenpäin ihmetellään, miten yhden torstain nimeäminen auton vapaapäiväksi ei vähentänytkään autoilua laisinkaan – kuinka kummassa. Autottoman päivän nimeäminen auton vapaapäiväksi on lammaslauman jeesmiesten alajaoston vuosisadan pohjanoteeraus – osoitus siitä, millaisiin älyttömyyksiin sokea autoiluideologia voi johtaa. Yhtä hyvin autoton päivä olisi voitu nimetä pellin tunteiden varjelemispäiväksi.

Me, Helsingin polkupyöräilijät ja Helsingin seudun Maan ystävät, olemme kuitenkin tänään palanneet autottoman päivän juurille ja sulkeneet osan kadusta autoilulta. Pasilan kolmen vuoden nöyryytysjärjestely on räikeä osoitus autoilu-uskonnon sokeasta noudattamisesta ja jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden ala-arvoisesta asemasta kaupungissa. Olemme valittaneet kaupungille järjestelystä. Olemme ehdottaneet parempaa järjestelyä, joka on täysin toteutettavissa. Ehdotuksessamme Ratapihantien länsipuolen ajorata otettaisiin jalankulun, pyöräliikenteen ja joukkoliikenteen käyttöön, ja itäpuolen ajoradasta tehtäisiin kaksisuuntainen ajorata autoliikenteelle. Lisäksi sinne jäisi oma joukkoliikennekaista. Tämä kadunvaltaus on demonstraatio ehdottamastamme järjestelystä.

Pyöräilyssä on sellainen vika, että se on liian sosiaalista, turvallista ja ketterää – niin että tällaiset kolme vuotta kestävät nöyryytysjärjestelyt ovat mahdollisia. Yksittäiselle ihmiselle saattaa näyttää siltä, että eihän tässä mitään, hyvinhän tästä pääsee. Varsinkin jos hän on tottunut pyöräilemään Helsingissä, tottunut alistumaan ja sopeutumaan huonoihin järjestelyihin ja sinnetänne-pompotteluun. Ajatellaan, että autoliikenne on tärkeää, pääasia että autoliikenne järjestyy hyvin, ja pyöräilijät ja jalankulkijathan voivat aina kiertää. Ja että mahdollinen haitta on korkeintaan muutaman viherhipin tilapäinen närkästyminen, kunnes he kyllästyvät valittamaan ja alistuvat taas tilanteeseen, kuten aina ennenkin.

Todellisuus ei kuitenkaan toimi näin. Surkeista työmaajärjestelyistä on todellista haittaa – ne vaikuttavat suoraan pyöräliikenteen määriin. Kaupunkisuunnitteluviraston laskentojen mukaan Ratapihantiellä oli touko-kesäkuussa 25% vähemmän pyöräilijöitä kuin viime vuonna samaan aikaan. Muissa laskentapisteissä pyöräily oli kasvanut noin 50%.

On ymmärrettävä, että emme suinkaan ole vaatimassa parempia järjestelyitä vain itsellemme, tai heille jotka jo pyöräilevät, vaan ennen kaikkea heille, jotka eivät vielä pyöräile. Helsingin kaupunki on allekirjoittanut Brysselin julistuksen, jossa se sitoutuu tavoitteeseen nostaa pyöräilyn kulkutapaosuus 15%:iin vuoteen 2020 mennessä. Tämä on varsin maltillinen tavoite. Mutta se ei onnistu, jos Triplan työmaan kaltaiset kyykytysjärjestelyt jatkuvat.

Tällaisilla työmaajärjestelyillä kaupunki sahaa omaa oksaansa. Ensi vuonna valmistuu pohjoisbaana radan varteen Pasilan ja Käpylän välille. Lisäksi Pasilaan on tulossa kaupunkipyöräasemia. Näillä investoinneilla on tarkoitus nostaa pyöräilyn kulkutapaosuutta. Mutta hienoinkaan baana ei lisää pyöräilyä, jos se päättyy vaivalloiseen ja vaaralliseen häröpalloon. Investoinnit pyöräliikenteen lisäämiseksi valuvat hukkaan uskonnollisista syistä, vain siksi, että pyhään autoiluun ei uskalleta koskea lainkaan. Kaupungin toiminta on kuin kantaisi vettä avannosta toiseen.

Yle oli kysellyt Koskelantien ruuhkassa istuvilta autoilijoilta, miksi he istuvat ruuhkassa. Vastaus oli, että autoilu ei ole kivaa, mutta se on helppoa. Tietenkin se on helppoa. Kaupunkia on vuosikymmenet rakennettu autoilun ehdoilla. Jos kaupunkia olisi sen sijaan rakennettu jalankulun, pyöräliikenteen ja joukkoliikenteen ehdoilla, nämä kulkumuodot olisivat nyt helpoin valinta.

Helsingissä autoilu voi olla helppoa, mutta koskaan se ei tule olemaan kivaa, sujuvaa tai nopeaa. Tämä ei johdu jalankulkijoista, pyöräilijöistä tai liikennevaloista, vaan autoilusta. Se on autoilun sisäänrakennettu ominaisuus – auto on yksinkertaisesti liian tilaa vievä, liian epätehokas kulkumuoto kaupunkiin. Kun liikennettä ja kaupunkia suunnitellaan autoilun ehdoilla, se palvelee huonosti kaikkia, myös autoilijoita. Autojono seisoo, eikä kukaan muukaan pääse etenemään. Koska autoilu tarvitsee paljon tilaa, etäisyydet ovat pitkiä ja epäkäveltäviä. Kun liikennettä suunnitellaan jalankulun, pyöräliikenteen ja joukkoliikenteen ehdoilla, suurin osa ihmisistä valitsee silloin jonkin näistä liikennemuodoista, ja silloin myös autoilu voi olla sujuvaa heille, jotka valitsevat autoilla.

Tänään torstaina 22.9. vietetään kansainvälistä Autotonta päivää. Autottomuus ei ole itseisarvo, kuten ei myöskään pyöräily. Itseisarvo on hyvinvoiva ihminen. Hyvinvoiva ihminen tarvitsee parempaa elinympäristöä. Ympäristöä, jossa voi hengittää, keskustella, kuunnella ja liikkua ilman pelkoa siitä, että joutuu tuhansia kiloja painavan peltikasan liiskaamaksi. Jotta Helsingin kokoisessa kaupungissa autoilu olisi ylipäätään mahdollista, on suurimman osan ihmisistä kuljettava muulla kuin autolla. Yli puolet helsinkiläisistä kotitalouksista on autottomia. Usein kaupunki unohtaa kiittää heitä, jotka fiksuilla liikkumisvalinnoillaan pitävät kaupungin liikenteen toimivana. Tänään me kiitämme sinua, joka kuljet jalan, pyörällä tai joukkoliikenteellä. Sinä teet Helsingistä paremman paikan. Kiitos. 

Tagit:, , ,