Tapaamisia fillarilenkillä Vantaa – Rügen – Vantaa

Teksti ja kuvat: Jussi Saarikoski

Keväällä 2016 sain siitepölyallergiavaivan ja luulin, ettei kesän pyöräretki tulisi ehkä mahdolliseksi ollenkaan. Sen vuoksi suunnittelin huomattavasti lyhyemmän lenkin kuin aikaisempina vuosina. Parikymmentä käyntikertaa Allergiasairaalan valohoidossa paransi kuitenkin kaikki oireet. Juuri ennen lähtöpäivääni sain Felixiltä kutsun vierailla Leipzigissa. Olin tavannut hänet monta vuotta sitten Nordkappin matkalla pohjoisessa. Silloin hän asui Italian Ravennassa, mutta oli muuttanut nyt Saksaan. Vastasin kutsuun myöntävästi, mutta myöhemmin selvisi, että hän olisi työnsä vuoksi kotona Leipzigissa vain viikonloppuisin ja niin luovuin lisälenkistä sinne.

Heti Vuosaaressa, kun olin ostamassa laivalippua, tervehti minua viehättävä ranskalais-lady, Sophie. Häntä kiinnosti ylisuuri pyörävarustukseni. Sophie oli äitinsä kanssa palaamassa Suomi-matkaltaan kotiinsa Saksaan.

Sophie.

Sophie.

Mielenkiintoinen tuttavuus laivalla oli myös marokkolainen automies Tampereelta, naimisissa suomalaisen lääkärivaimonsa kanssa ja puhui sen vuoksi täysin ymmärrettävää suomea. Hänellä oli suunnitelmana ajaa Euroopan halki Gibraltarille ja sitten laivalla Marokkoon.

Valkyria-motoristit olivat menossa kokoontumisajoonsa Belgiaan. Minä olin jälleen ainut fillaristi laivalla ja lähtiessäni autokannelta moni motoristi halusi saada kuvan pyöräpakkauksestani, mikä oli miltei suurempi kuin heidän omansa. Sophie äiteineen tuli vielä kohteliaasti tervehtimään autokannelle, sillä he jäivät vielä yöksi laivaan, koska lauantaisaapumisessa Traveen se on mahdollista. Laivasta olisi voinut poistua kuitenkin aamulla vasta klo 9, mikä oli minulle liian myöhäistä ja niin lähdin etsimään nukkumapaikkaa, sillä laiva oli myöhässä ja rantautui vasta klo 22:n jälkeen. Yöpaikka löytyi helposti lähistöltä italialaisen pizzerian pihapiiristä. Pizzerian omistajat muistivat minut hyvin aikaisemmilta matkoiltani ja toivottivat tervetulleeksi.

Aamuvarhaisella ajoin Lyypekkiin, missä asuvat hyvät tuttavani Marianne ja Uwe. Olin tehnyt kuva- ja musiikkikertomuksen tietokoneellani heistä ja heidän todella kauniista ruusutarhastaan, sillä olen ottanut sieltä paljon kuvia – ekat kuvat jo noin 30 vuotta sitten. Olin yrittänyt välittää heille kuvakertomuksen jo sekä tikulla että levykkeellä, mutta kumpikaan menetelmä ei ollut onnistunut heidän laitteillaan. Sen vuoksi päätin ottaa mukaan vanhan läppärini, jolla saisin jutun esitetyksi heille. Sain luovuttaa koneen Mariannelle, joten lastini hieman keveni. Tiesin, että Uwe ei ollut kotona, vaan paraikaa auto-pyörä-retkellä Italian Orvietossa.

Lyypekin Alster-joen rannalla tapasin nuoren miehen Ruotsista suurine rinkkoineen patikkamatkalla Portugalin Santiago De Compostelaan aikomuksenaan palata suunnilleen syyskuussa kotiinsa Norrköpingiin. Matkaselvitystemme jälkeen otimme toisistamme kuvan ja jatkoimme kumpikin omaan suuntaamme.

Jalan Norrköpingistä Santiago De Compostelaan.

Jalan Norrköpingistä Santiago De Compostelaan.

Kaksi reipasta saksalaistyttöä yöpymis-camping-alueella (c-alue) kertoi, että yöllä on odotettavissa Donnerwetter-rajuilma. Myrskytuuli retuutti yöllä telttaani ja vettä tuli aikalailla. Olin pingoittanut kuitenkin muovin daubledeckini päälle tietäessäni ukonilmasta. Sain tekstiviestin kotoakin, että televisiossa oli mainittu voimakkaista ukkoskuuroista Lyypekin seuduilla. Parina seuraavanakin yönä jymisi ja tuli vettä, mutta aina päivisin oli mukava auringonpaiste ja pääsin joka yö kuivaan telttaan. Alkumatkalla lähes jokaisena yönä jouduin tekemään pikkumuurahaisten joukkomurhan, sillä kummasti ne yöllä murtautuivat luvatta sisään, vaikka missään ei näkynyt murtojälkiä.

Yli satakymmenenkiloisella pyörämies-Klaussilla Aachenista oli tarkoituksenaan tehdä arvioiltaan n. 10 000 km:n lenkki Flensburgin kautta pitkin merenrantaa Puolaan, Tsekkiin, Slovakiaan jne. Hän oli tekniikan miehenä itse rakentanut pyörän, joka kestää 220 kg:n kokonaispainon. Ystävällisesti hän tarjosi minulle ensimmäisen lämpimän aterian, juuri paistamiaan perunoita ja minä hänelle suomalaisia kaurakeksejä ja ruisleipää, mitä otan aina mukaan 2-3 pakkausta, sillä se on ainut leipä, mikä säilyy pitkään homehtumatta.

Klaus Aachenista.

Klaus Aachenista.

Matkalla tapaamani kurki pellolla toi mieleen kotipuutarhaani jääneen talitinttiperheen, jonka olin yllättäen löytänyt asettamastani pöntöstä ja mistä sain kuvankin, kun avasin kattoluukun, jolloin seurue tietysti luuli saavansa seuraavan ruokalastinsa.

Kurki.

Kurki.

Tinttipienokaiset.

Tinttipienokaiset.

Demminissä ei ollut c-aluetta ja niinpä kysyin Andreakselta, voisinko yöpyä heidän kesäasuntonsa etupihalla. ”Totta kai” ja Andreas siirsi autonsa pois puun varjosta, jotta saisin siihen hyvän telttapaikan. Heti hän tarjosi kylmän oluen. Illalla tuli paikalle myös hänen vaimonsa, Anker, ja joimme puutarhassa vahvaa turkkilaista kahvia, ennen kuin he lähtivät kotiin yöpuulle, sillä he eivät pystyneet yöpymään kesäasunnossaan siellä olevan homevaurion vuoksi. He lupasivat jättää kuitenkin portin auki, että voisin noutaa aamulla pihalta kylmää vettä. Muistoksi tapaamisestamme annoin heille Suomi-tervehdyksenä Sibelius-levykkeen. Lähtiessään Andreas toi unilääkkeeksi vielä toisen Halleröderin vuodelta 1872. Jätin heidän pöydälleen kiitokset ja e-osoitteeni, jos haluavat myöhemmin ottaa yhteyttä. Käki kukkuu pohjois-Saksassa näihin aikoihin vuodesta joka ilta.

Etupyöräni alkoi könköttää ja arvasin jo kotoa lähtiessäni, että jossakin vaihteessa joudun vaihtamaan päällyskumin, sillä olin käynyt sillä jo viime kesänä Nizzassa.

Eldenan luostarin rauniot taisivat olla ainut nähtävyys, jota tahallani poikkesin katsomaan. Tuuli on Rügenin saarella ilmeisesti ainainen.

Eldenan luostarin rauniot.

Eldenan luostarin rauniot.

Vuohi-c:llä tuli herttainen rouva Hampurista juttelemaan. Hän oli vieraillut aikoinaan miehensä kanssa Finnjetillä Helsingissä ja asui nyt leskeksi jäätyään viidettä kesää yksinään samalla c:llä. Hän antoi minulle mainion Rügenin kartan ja myöhemmin vastapalveluksena voitelin hänen kolmen pyöränsä ketjut, jotka todella kaipasivat öljyä. Hän piti kolmen pyörän varastoa, koska halusi kutsua ystävättäriään joskus visiitille ja samalla tekemään c-alueelta käsin lyhyitä pyörälenkkejä.

Vuohi-c.

Vuohi-c.

Yht’äkkiä ajaessani kohti Rügenin pohjoisinta kärkeä, Kap Arkonaa, kuului takaani: ”Good morning, sir!” Hän oli herrasmies Bielefeldistä, jonka olin tavannut jossakin aikaisemmalla c:llä. Hän aikoi jatkaa pohjoiskärjestä vielä samana päivänä kohti Sassnitzia.

Näkymä Kap Arkonasta pohjoiseen.

Näkymä Kap Arkonasta pohjoiseen.

Schapproden c:lle tulivat autollaan Erfurtista myös Stefan ja Thias, 5 v. täsmälleen samalle telttapaikalle, missä he olivat olleet myös viime kesänä. Thias innostui, kun lainasin hänelle kumimoukariani ja hänkin sai pystyttää telttaa isänsä avuksi. Thiaksella oli mukanaan pikkupyörä, kypärä, paljon pikkuautoja ja kaksi nallea. Yöllä kuulin Thiaksen yskivän. Koska minulla oli avaamaton Mynthon-aski, jota en kuitenkaan tarvinnut, sillä Saksaan tultuani oli allergiayskäni täysin poissa, annoin aamulla askin Stefanille. Täällä lauloivat mustarastas ja peipponen.

Bobbinissa poikkesin vanhaan kirkkoon, kun näin sen korkealla mäellä. Jätin pyöräni mäen juurelle. Kirkko oli lukittu, mutta juuri lähtiessäni paikalle tuli rouva, joka oli nähnyt minut ja lähti minua varten avaamaan kirkon oven. Olin hänen mukaansa ensimmäinen ja ainut Bobbinin kirkossa käynyt suomalainen.

Bobbinin kirkon opasrouva vanhan viinikaapin ääressä.

Bobbinin kirkon opasrouva vanhan viinikaapin ääressä.

Paluumatkalla Sund-campin c:lle tuli pyörällä myös rekkakuski läheltä Hampuria, Guido, joka oli ajanut tänään 94 km pyöräperäkärryineen, jonka paino oli 70 kg. Vaihdoimme Guidon kanssa e-osoitteita ja lupasin lähettää hänelle viestin Suomeen päästyäni siansaksallani, sillä hän sanoi, ettei kovin hyvin ymmärrä englantia.

Guido Hampurista.

Guido Hampurista.

Samalla c:llä tunnisti minut myös pyöräpariskunta Rene ja Andrea Leipzigista. He olivat nähneet minut aikaisemmin Drewoldgen c:llä. Tulomatkalla pariskunta Mainzista oli suositellut minulle Stralsundin Ozeanumia, mutta tulinkin sinne jo aamuvarhaisella pari tuntia ennen merimuseon avautumista ja ehdin tutustua sataman lisäksi kaupungin heräilevään torielämään. Istuin ennen Marktgrafenheideä olevan virkistysalueen laavulla napostelemassa matkaeväitäni, kun joku huuteli saksalaista halootaan. He olivat jälleen Rene ja Andrea, jotka tapasin nyt matkallani sattumalta kolmannen kerran. Emme voineet olla ottamatta kuvaa toisistamme.

Rene ja Andrea Leipzigista.

Rene ja Andrea Leipzigista.

Muistin joiltakin aikaisemmilta matkoiltani, että ennen salmen ylitystä Marktgrafenheidessä olisi edullinen übernachtung-mahdollisuus, mutta eipä enää ollutkaan ja niin jatkoin lautalla välittömästi Warnemündeen ja siitä edelleen kamalaa hiekkapyörätietä, mihin ohutrenkainen, lastattu kilpapyörä välillä upposi ja oli työnnettävä.

Warnemünden hämmästyttävin nähtävyys oli intialaisnuorukainen, joka istuskeli ilmassa kepin varassa. Taisin ratkaista arvoituksen.

Ihmeidentekijä Intiasta.

Ihmeidentekijä Intiasta.

Hyvää englantia puhuva, oman firmansa hiljattain myynyt hampurilainen herrasmies, Jan, Börgerenden c:llä tarjosi heti tullessani dunkelin ja niin keskustelimme pitkään yhteisen ruokapöydän ääressä mm. jakautuneen ja yhdistyneen Saksan oloista. Hänen mielestään tällä c:llä oli rippeitä natsiajan tavoista, kun c:lle tullessa vartiomies osoitti paikan, mihin teltta tuli pystyttää. Näin tehtiin mielestäni kuitenkin 30 vuotta sitten lähes kaikilla Länsi-Saksankin c-alueilla.

Soitin Lyypekkiin Mariannelle pariin kertaan katkenneen puhelun saadakseni tietää, joko Uwe oli palannut Italian matkaltaan. Ei ollut, eikä ollut edes tiennyt paluupäiväänsä.

Zierowin c:llä resparouva esitti hinnaksi 16 e, kun se joka paikassa muualla oli ollut maksimissaan 11 e. Kun tulomatkalta tiesin, että muutaman km:n päässä on myös toinen, Niendorfin c, palasin pyörälle, mutta rouva juoksi minut kiinni ja ilmoitti ystävällisesti antavansa yön ja suihkun minulle 10 e:lla ja niin jäin ko. c:lle.

Sitten alkoikin jatkuva tihkusade ja mielelläni ajelin kohti Lyypekkiä. Suunnittelin mielessäni, että menisin oitis Uwen ja Mariannen puutarhaan, jollei Marianne olisi kotona, sillä lupasin hänelle puhelimessa tulla vasta päivää myöhemmin. Jatkuvan sateen vuoksi päätin kuitenkin nopeuttaa aikatauluani. Marianne ei ollut kotona ja niin kannoin monet pyörämussukkani yksitellen lukitun puutarhaportin ja kapean ruusukäytävän läpi talon puutarhaan ja levittäydyin kamppeineni katokseen suojaan sateelta. Uwe oli näyttänyt minulle, miten saan porttilukon auki. Tunnin kuluttua kuulin, kun ikkunasuojuksia oltiin vetämässä ylös. Luulin Mariannen tulleen, mutta kolistelija olikin kerran kuukaudessa talossa käyvä siivoojarouva, jonka olin tavannut jo muutama vuosi aikaisemmin ja hän muisti minut. Ystävällisesti hän pyysi minut sisään, tarjosi heti vesipullon ja olisi halunnut tarjota ruokaakin, mutta sanoin odottavani Mariannen tuloa. Jouduin taas käyttämään siansaksaani, mutta rouva ystävällisesti sanoi ymmärtävänsä kaiken.

Marianne tuli kotiin vasta illansuussa ja oli hieman yllättynyt, kun ei odottanut minua vielä, mutta jatkoi kaiken olevan ok. Uwe oli paluumatkallaan vasta Innsbruckissa enkä tulisi näkemään häntä, sillä lähtisin jatkamaan laivalle jo huomisin. Ehdin opettaa Mariannelle tietokoneen avaamisen ja käytön ja kerratakin sen. Hän oppi asian mainiosti, vaikka ensin kovin epäili, koska ei aikaisemmin ollut käyttänyt tietokonetta. Hän varmisti osaamisensa muistiinpanoin paperille. Kovin hän sanoi pitävänsä kuva-musiikki-luomuksestani ja mielellään esittelisi sen Uwelle, joka pian soitti ja minäkin sain toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin.

Aamupalan jälkeen lähdin kohti Travemünden satamaa; vain lyhyitä pysäyksiä Lyypekin liikkeissä pieniä viemisiä varten, sillä Lyypekin tunnen melko hyvin ennestään Uwen esittelystä monilta vuosilta.

Marianne.

Marianne.

Koska oli runsaasti aikaa ennen laivaan menoa, päätin tutustua saksalaiseen uimahalliin. Se oli pettymys, sillä siellä ei ollutkaan kovin kaipaamaani saunaa; 25-metrinen allas oli puolesta välistä saakka madallettu lasten kahluualtaaksi. Myös paikallinen Tierheim osoittautui lähinnä koiratarhaksi.

Lähellä satamaa tuli vastaan pyörällä insinööri Peter, joka jatkaa opintojaan Leipzigin yliopistossa. Hän pyysi minua käväisemään kanssaan Travemünden kaupungissa, sillä hänelläkin oli seuraavaan aamuun saakka aikaa odottaa Trelleborgiin lähtevää laivaansa.

Peter Leipzigista.

Peter Leipzigista.

Halusimme syödä eväitämme Traven satamabulevardilla. Peter alkoi jutella kaverin kanssa, jonka hän oli tavannut jo aikaisemmin kaupungilla. Minut taas nappasi keskusteluun rouva Bremenistä. Hän odotti poikansa paluuta kotoa, jonne hän oli joutunut palaamaan noutaakseen muutaman sinne unohtuneen tavaran. Hän sanoi läheisen korkean hotellin hinnat huimiksi, kun asuu siellä poikansa kanssa 3-4 viikkoa. Ihastelin hänen välitöntä tapaansa ryhtyä keskusteluun vieraan pyöräilijän kanssa. Hän sanoi, ettei se ole ollenkaan hänen tavallinen tapansa, mutta valtava pyöräpakkaus oli tehnyt vaikutuksen ja herätti kiinnostuksen, mistä olen. Marianne oli jälleen tehnyt niin suuren eväspaketin, että yli puolet siitä jäi vielä laivassa nautittavaksi.

Panoraama Traven kärjestä.

Panoraama Traven kärjestä.

Ajoimme kolmisin takaisin lähtösatamaan. Peterin kanssa juttelimme pyörämatkailusta useita tunteja. Lopuksi aidon ystävällinen Peter pyysi minua vielä lähtemään kanssaan c-alueelle lasilliselle limonadia, sillä olutta Peter ei juo. Satoi kuitenkin edelleen ja minun oli lisäksi tehtävä ennen laivaan menoa ns. laivapakkaus, mihin erottelen ne tavarat, joita tarvitsen laivamatkan aikana, sillä matkan aikana ei pääse autokannelle, mihin otetaan myös pyörät. Kysyin Peteriltä, voinko antaa hänen e-osoitteensa Felixille, joka on juuri muuttanut Ravennasta Leipzigiin ja saattaa olla kiinnostunut uusista pyöräkumppaneista.

Ilman hyttiä matkustavia asiakkaita oli tällä kertaa niin paljon, että pienestä lepotuoliosastosta ei löytynyt paljoakaan lattiapintaa, mihin olisi voinut levittää makuupussinsa yöksi. Minun vakionurkkaukseni oli varannut Suomen Lappiin vaeltamaan menevä pariisilaisherra, Michel, yläasteen matematiikan opettaja, mutta hän ystävällisesti teki tilaa, niin että sain ahdetuksi oman pussini hänen pussinsa viereen. Michel palaa Pariisiin vasta syyskuussa. Koska laivamatka Travesta Vuosaareen kestää noin 30 tuntia, meillä oli hyvin aikaa tutustua ja jutella sekä pyöräilystä että vaeltamisesta; tosin hänen ranskanvivahteisen englantinsa ymmärtäminen aiheutti minulle hieman vaikeuksia.

Kauan kaipaamaani saunaan ja porealtaaseen pääsin vasta seuraavana aamuna, mutta sitten sainkin viettää saunaosastolla yksinäni yli kaksi tuntia. Sinä aikana luikkasi saunaosaston ovesta yhdeksän saksia, mutta kukaan ei uskaltanut kokeilla saunaa, vaikka yritin toivottaa heidät tervetulleiksi saunaan. Lopulta saunaan tuli Michel, jolla on suomalainen tyttöystävä eikä tämä matka siis ollut hänen ensimmäinen Suomen vierailunsa.

Huomaan, että yhteistä kaikille laivamatkustajille on rentoutuminen, mutta heidät voidaan jakaa kolmeen ryhmään. Eka ryhmä rentoutuu syömällä, toka juomalla ja kolmas saunomalla, mikä ryhmä on selvästi pienin. Laivamatkustajista ylivoimainen enemmistö oli saksia, seassa muutama finni ja ruski ja yksi ranskis. Poikkeuksen teki vain kaksi eteläamerikkalaista muusikkoa, jotka tulivat kiertämään Suomen kaupunkeja etelästä pohjoiseen. Turusta oleva moottoripyöräilijä tunnisti minut aikaisemmilta matkoiltani ja matkajuttuja riitti.

Laivan baari-ikkuna oli kokonaan säröillä. Kysyin baarimyyjältä, mitä oli tapahtunut. ”Tappelu yöllä.” ”Suomalaisiako?” ”Joo.” Minä kun luulin, että ne ajat ovat jo ohi.

”Au reivoir, Michel, bon voyage!” Paluupäiväni oli kesän voimakkain sadepäivä; sateen sain niskaani heti autokannelta poistuessani ja sade jatkui aina kuumaan suihkuun saakka Vantaalla. Talitinttipesä oli täysin tyhjä. Kaikki seitsemän poikasta olivat siis päässeet lähtemään elävänä maailmalle.

2016-06-30-tapaamisia-fillarilenkilla-2016-jussi-saarikoski-kuva-16

Tagit:, , , ,