Ihmisiä pyöräreitillä Vantaa – Torino – Nizza – Juan Les Pins – Cannes – Sotkamo – Vantaa 2015

Teksti ja kuvat: Jussi Saarikoski

Torinon arvoituksellinen käärinliina asetettiin kaiken kansan nähtäväksi kesällä 2015. Päätin ajoittaa kesän 2015 pyörälenkkini siten, että yhtenä tavoitteena olisi mahdollinen käärinliinanäyttelyyn tutustuminen. Toisena tavoitteena oli tavata italialaiset tuttavani, Pino ja Rosetta. Pino oli ostanut minulle Italiasta noin 25 vuotta sitten Olmon, kun olin Suomessa ajanut auton kanssa kolarin eikä minulla ollut pyörää, sillä hän esitti kutsun tulla taas Italian Cairo MonteNotteen, missä he silloin asuivat. Vaihdoimme silloin useita fakseja siitä, millaisen Olmon haluaisin, sillä tietokoneyhteyttä ei silloin vielä ollut. Eräänä päivänä Pino faksasi: ”Tule! Pyörä on valmis.” Lensin Ranskan puolelle, Marseillesiin, sillä vakiolento sinne oli edullisempi kuin Italian puolelle. Pino haki minut autollaan Cairo MonteNotteen ja tulin takaisin tuliterällä Olmolla yli Alppien.

Nyt Pino ja Rosetta ovat muuttaneet Ranskan puolelle lähelle Nizzaa idylliseen Juan Les Pinsiin. He pitivät varhaista ajankohtaa, touko-kesäkuu, sopivana, sillä lämpö Italiassa on silloin vielä alle 40 celsiusta. Lisäksi eräs sisareni tuttava, prof. Barberis, lupasi hankkia minulle luvan käärinliinanäyttelyyn, edellyttäen, että on silloin itse paikalla Torinossa. Minun oli kuitenkin mahdotonta lähtiessä tietää tarkalleen, milloin olisin Torinossa, joten sovimme, että ilmoitan tulostani heti saavuttuani sinne. Olin viestinyt suunnitelmastani myös Jürgenille ja Karenille, jotka asuvat Wormsissa, että pienellä lisälenkillä voisin ehkä tavat myös heidät. Heidänkin aikatauluunsa ajankohta sopi.

Varustus lenkille Vantaa-Nizza-Vantaa.

Varustus lenkille Vantaa-Nizza-Vantaa.

Tuttu laivamatka Vuosaaresta Travemündeen sujui mutkattomasti. Laivakumppaneilta sain kuitenkin tietää, että Torinosta Ranskan kautta suoraan Välimeren rannalle vievä tie sisältää paljon tunneleita, joten todennäköisesti reitti siltä osin pitäisi muuttaa.

Pienellä Witzeezen leirintäalueella useista yöpymisistäni siellä tuttu omistaja halusi lahjoittaa ison suklaarasian matkaevääksi maksaessani yöpymisestä. Sain korjatuksi siellä myös teltan alavetoketjun litistämällä sitä tongeilla ja sain kunnon suojan Saksan viileässä sadesäässä. Iäkäs naisopettaja kertoi, että nyt vallitsee maaliskuun sää, vaikka on toukokuu.

Huomaan, että lähes kaikki tapaamani ihmiset kysyvät heti ikääni, kun kuulevat, minne aion ja sitten antavat ’respektiä’. Onko minusta tulossa vanha? Oli katsottava leirintäalueen peiliin. Piti paikkansa: vanha pärstä, mutta päätin unohtaa sen, sillä kunto tuntui lähes entiseltä.

Wormisiin päästyäni lähetin saapumisviestin Jürgenin puhelimeen, mutta hän ei vastannut. Mietin jo vaihtoehtoisen yöpaikan etsimistä, mutta he vastasivatkin heti porttikellon soittamiseen. Jürgen on vanha Suomen Lapin-kävijä. Hänellä on loistava suomenkielen intonaatio, vaikka ei ymmärrä ollenkaan suomea. Olin opettanut häntä kysymään Lapissa: ”Tuleeko hyvä marjavuosi? Onko karhuja liikkeellä?” Ei ole tärkeää ymmärtää, mitä he vastaavat; hyvät kysymykset riittävät. Lapin ihmiset ovat harvapuheisia. Jürgen tarvitsi selvästi suomenkielen opintojen kertausta, mutta hän muisti hyvin, miten emäntä Lapissa oli antanut hänelle ruisleipää katonrajassa olevasta vartaasta.

Jürgen ja Karen.

Jürgen ja Karen.

Wormsista jatkoin Niebelunge-sillan kautta kohti etelää. Heidelbergin camping-alueen nuori nainen muisti minut viime matkalta. He olivat kuitenkin kaataneet alueelta kaksi kirsikkapuuta, joista olin aikaisemmin syönyt vatsani täyteen kypsiä kirsikoita. Yöt olivat Saksassa edelleen kylmiä ja vasenta jalkaa alkoi yöllä sätiä. Voltaren-emulgel hieman auttoi.

Miltei jokaisella pyörämatkallani olen sattunut liikenneonnettomuuspaikalle. Nyt se sattui Heilbronnissa. En nähnyt, mutta kuulin kamalan räsähdyksen. Kaksi tyttöä mopedilla ajoi yhteen henkilöauton kanssa. Toinen heistä selvisi itse pystyyn, toinen jäi makaamaan. Joku soitti heti ambulanssin ja voihkiva tyttö pistettiin kadulla tiputukseen. Poliisit tulivat myös paikalle melko pian.

Heilbronnissa tapasin myös syyrialaisen pakolaisperheen. Perhe on asunut Saksassa työttömänä jo kaksi vuotta; 12-vuotias tytär voi käydä koulua. Internet ei toimi Syyriaan, mutta joskus soitto sinne onnistuu. Saksalainen vanhaherra oli puolestaan pyöräillyt 19-vuotiaana Turusta Rovaniemelle ja haaveili edelleen Suomesta aikoen uudistaa Suomi-pyörämatkansa, kun pääsee eläkkeelle.

Liikenneonnettomuus Heilbronnissa.

Liikenneonnettomuus Heilbronnissa.

Alppikävely ylös onnistui vanhalla rutiinilla. Labiosan-voide huulilla esti palamisen jatkuvassa vasta-auringossa. Campofelicen camping-hinta oli mielestäni kohtuuton, yli 30 Sveitsin frangia, kun Saksassa c-maksut olivat pyöräilijältä 5–10 euroa.

Bellinzonan alamäessä tulivat vastaan Donàt ja A´dàm, pyöräilijät Unkarista. Pysähdyimme juttelemaan ja vaihdoimme e-osoitteita. He olivat nuoria kauppatieteilijöitä, kuten minäkin olin joskus ollut. Tuntui jotenkin hyvältä tavata heidät. Olivat ajaneet Unkarista noin 3000 km.

Takarengas puhkesi juuri pyöräkorjaamon edessä Bellinzonassa ja sain paikata renkaan korjaamon pihalla. Saksan kylmyys oli vaihtunut Italian helteeseen ja käsivarsisuojat osoittautuivat mainioiksi lyhythihaisen, avonaisen puuvillapaidan kanssa. Olin tyytyväinen, kun myös pääsin eroon Sveitsistä, missä kaikki oli hurjan kallista.

Donàt ja A´dàm Unkarista.

Donàt ja A´dàm Unkarista.

Lago Maggioren rannalla tuli vastaan saksalainen Michael, joka kirjoittaa kirjaa järven ympäriajostaan ja oli kerta kaikkiaan innoissaan, kun kuuli, että tulen pyörällä Suomesta. Hän otti minusta ja pyörästä ainakin 10 kuvaa ja luonnollisesti vaihdoimme e-osoitteet. Hän kertoi, että kohdallamme oleva korjausautomiehistö valmistelee Route de Italia -pyöräkilparataa.

Lago Maggiore.

Lago Maggiore.

Vain italiaa ja ranskaa puhuva 85-vuotias c-nainen huusi tervetuliaisiksi, että pyörääni ei saa pistää talon seinää vasten. Sanoin, että siinähän on jo kaksi muutakin pyörää. ”Joo, joo, mutta ne ovat yksityispyöriä.” Onkohan tämä sitä italialaista Berlusconin logiikkaa? Hän ehti kuitenkin tarttua pyörään, mutta irrotti otteensa, kun karjaisin englanniksi ”älä koske siihen” eikä ehtinyt kaataa täyspakattua pyörääni. Mutta kun hän näki passini ja nimen Saarikoski, hän oli silmänräpäyksessä kuin aurinko: ”Minun äitini oli Leppkowski!” ”Siis Suomestako?” ”Ei, Puolasta.” Mutta italialaisille se on sama ja erosimme ystävinä. Hän oli ehtinyt kirjoittaa laskuun 15 e, mutta veti sen yli ja kirjoitti sujuvasti tilalle 10 e. Sekin kai on italialaista logiikkaa.

C:llä pikkupoika kysyi: ”Missä sinun autosi on?” Ymmärtäväinen äiti selitti, että setä on köyhä. Muistin samantyyppisen ajattelun vuosilta aikaisemmin: heti, kun DDR lakkasi olemasta ja oli mahdollista mennä pyörällä myös sinne ilman, että olisi tarvinnut ilmoittaa tarkkaa yöpymissuunnitelmaa ja palata takaisin samasta rajanylityskohdasta. Lähellä Magdeburgia, kun pysähdyin torilla juttusille ja kun kuulivat minun olevan pyörällä Suomesta, miesjoukko keräsi minulle välittömästi kolehdin, jonka kuitenkin kieltäydyin vastaanottamasta.

Spar-kaupan vanha omistaja onnitteli sydämellisesti matkasta; kysyi tietysti ensin ikää ja poika tulkkasi, 73. Hän itse oli 72.

Tyylikkäästä ravintolasta oli tarkoitus vain varmistaa, että olen oikealla tiellä, mutta söötti Raffaella tarjosi heti vettä ja tummaa suklaata; lupasin lähettää hänelle viestin, kun palaan Suomeen. Sain luvan ottaa kuvankin ja hän ehdotti kysymään yöksi ”ostello della gioventtua”. Kun kysyin myöhemmin sitä lastia purkavalta kasvitarhurilta, hän kysyi, mistä tulen ja oitis viittasi kasvitarhansa pientareelle ja näytti suihkun ja vessan ja täytti kysymättä pulloni jääkylmällä vedellä. Jotkut ihmiset osaavat käyttää aivojaan. Rouva tarjoili illalla italialaista torttua ja koira käskettiin olemaan haukkumatta, joten yö oli täysin häiriötön.

Raffaella ystävineen.

Raffaella ystävineen.

Heti Torinoon saapuessani tuli kilpapyörällä vastaan Andrea ja rupesi kysymättä oppaakseni, osoitti tien c:lle ja pahoitteli, ettei voi majoittaa minua kotiinsa, koska eronneena isänä hoitaa pientä tytärtään.

Andrea.

Andrea.

Torinon c oli aivan kamalan mäen päällä, jyrkkää nousua yli kilometri. Kun hikeä valuen ja noin 100 km päivällä ajaneena pääsin c:lle, se olikin suljettu, vaikka kaupungilla oli useita c-viittoja. Menin sisäpihaan. Mies selitti, etten voi yöpyä siellä, sillä omistaja on vaihtunut ja nyt alue on täynnä vanhoja autoja. Hän käski minua menemään heti portin ulkopuolelle, sillä portti suljetaan klo 18. Sanoin, etten jaksa etsiä kovan mäen jälkeen toista yöpaikkaa kaupungista, jolloin hän uhkasi soittaa poliisin. Huusin häntä soittamaan poliisin välittömästi, ”sillä he auttavat minua” ja kysyin, miksi c-viittoja kaupungilta ei ole poistettu. Miehen asenne muuttui ja hän kysyi: ”Haluatko vettä?” Viittojen poistaminen ei hänen mielestään kuulunut heille, vaan kaupungille. Mielipiteenäni sanoin, että heidän kuuluu antaa kuitenkin palaute siitä kaupungille. Hän lupasi ja poistuin toiselle puolen katua. Pistin pyöräni vasten rautaporttia ja jäin miettimään, mitä olisi tehtävissä. Pian suljetun portin takaa lähestyi auto, joka antoi äänimerkin poistaa pyörä auton tieltä. Autoa ajoi viehättävä, nuori Sara. Hän kysyi, voinko odottaa muutaman tunnin, koska hänen oli mentävä heti kaupungille, mutta palaisi sieltä ja voisin sitten pystyttää telttani heidän puutarhaansa. Sara palasi ja pystytin teltan puutarhaan. Saran äiti tarjoili välittömästi kahvia, suklaata, vettä ja mansikoita. En tavoittanut puhelimitse prof. Barberistä, mutta Sara onnistui vielä samana iltana varaamaan minulle puhelimella ja netin kautta pääsyn käärinliinanäyttelyyn seuraavaksi päiväksi; lippuna toimi koodi, minkä Sara kirjoitti paperille. Tutustuin myös hänen yhtä ystävällisiin vanhempiinsa. Nyt mietin, mitä lähettäisin heille Suomesta. Viivyin Saran kotona kaksi yötä ja pyörällä kiersin Torinon muitakin nähtävyyksiä, vaikka Andrea oli varoittanut menemästä kaupunkiin pyörällä monien pyörävarkaitten vuoksi.

Sara vanhempineen

Sara vanhempineen.

Saran äidin tarjoama tervetuliaispala.

Saran äidin tarjoama tervetuliaispala.

Sindone-käärinliinajono oli useita satoja metrejä. Jono eteni kuitenkin odotettua nopeammin. Pieni yllätys oli se, että liinasta sai ottaa myös valokuvia tai ainakaan kukaan ei moittinut, kun otin kuvia ilman salamaa. Sen sijaan liinan näkeminen ei mielestäni ollut mitenkään vakuutus liinan aitoudesta – ainakaan minulle.

Katukahvilassa myös tarjoilija varoitti pyörävarkaista ja nosti oma-aloitteisesti pyörän lähemmäksi istumapaikkaani.

Sara oli kirjoittanut minulle hyvät reittiohjeet rannalle, jotta voisin välttää monet tunnelit: Torino, Moncalieri, Carmagnola, Savigliano, Fossano, Mondovi, Ceva, Ormea, Nava, Imperia. Fossanon tienoilla auto pöllytti kadulla hiekkaa enkä onnistunut poistamaan silmääni mennyttä pientä hiekkasirua, mutta onneksi se ajaessa ei juurikaan haitannut. Ruokaostoksilla käydessäni annoin kaupan ovella Ghanan miehelle muutaman lantin, kuten monet muutkin antoivat. Hän sanoi asuvansa kuitenkin Torinossa saakka.

Levitin matkalla kaikki kosteat varusteet pitkälle verkkoaidalle aurinkoon kuivamaan. Paikalle pysähtyi kiinalainen mopomies, joka oli ostanut talosta aika määrän kananmunia ja vihanneksia 7 eurolla; hän ehdotti, että minäkin tekisin samoin. Ennen Mondovia huomasin kauniin pikkutien ja luontopolun alun ja pystytin telttani piiloon rotkon reunalle, puitten suojaan, vaikka maa olikin melko kalteva nukkua. Muutamia pikkuhyttysiä piti teltasta tappaa ja yöllä piti ryömiä muutaman kerran ylöspäin, kun nukkuessa lipui pakostakin alas kaltevalla pinnalla.

Ennen Torinoa olin ohittanut kaksi virka-asuista iloista tyttöä. He istuivat metsän keskellä yksinään tien poskessa nojatuolilla pelkkä aurinkovarjo suojanaan. Torinon jälkeen ohitin heitä vielä neljä lisää.

Olin poistumassa Cevasta, kun tapasin Benoitin Montriolista. Hänellä oli suunnitelma ajaa Italiasta Espanjaan ja Portugalin Santiago de Compostelaan poikansa Felixin kanssa, joka lentää Nizzaan, missä aikovat tavata. Hän itse oli lentänyt Kanadasta Lyoniin ja ajanut sitten Cuneoon, missä kohtasi karmeat mäet ja muutti suunnitelmaansa ajaa Mondovin kautta rannalle välttääkseen tunnelit. Häneltä sain mainion idean upottaa paita narun päässä sillalta kylmään vuoristopuroon. Vilpoinen ilmastointi toimi miltei tunnin ja ellei tullut kohdalle vuoristopuroa, kastelimme paidat uudestaan bensa-aseman hanalla.

Ormeassa ei ollut c:a, mutta joen rannalta löytyi ilmainen, kaunis kenttä, minne oli lupa pystyttää teltta.

Benille oli joku sanonut Ranskassa, että hän puhuu ranskaa aivan kuin sanojan vanha isoäiti eikä ollenkaan Ranskan ranskaa. Benin lasti oli vielä painavampi kuin minun: 60 kg, mm. kaksi kenttätuolia, kaksi kattilaa, keitin, maustelajitelma, voita, kuivaruokaa, kaikki ruokailuvälineet, mutta hassuin ja mielestäni turhin oli hänen wc-pöntönsuojansa. Hän on ammatiltaan korutaiteilija. Hänen mukaansa pari olutta illalla kuuman pyöräpäivän jälkeen palauttaa vereen kaikki kehon vitamiinit ja niinpä usein illalla teimme ’palautuksen’. Aina kun mahdollista valitsimme meksikolaisen oluen, minkä suulle tarjoilija pisti pullon sisään painettavan sitruunaviipaleen.

Bennoit.

Bennoit.

Navassa alkoi melko jyrkkä alamäki, jatkuvaa jarrutusta, 10 tunnelia, joista pisin noin 2 km, yksi galleria (eli tunneli, jossa sivuseinä auki). Törmäsimme alamäen vauhdissa lähes päistikkaa Imperian rannalle keskelle sataman miljonäärihuvipursia. Imperian c:lla mies alensi maksuamme 8,50 euroon nupilta. Rannalta löysimme taas meksikolaisolutrantakapakan. Rannalta poistuessamme italialainen vanhaherra kumarsi syvään ja otti Canava-hatun päästään, kun kuuli, että olen pyörällä Suomesta. Hän todennäköisesti tiesi, missä Suomi on. Illalla Ben ei vastannut hyvän yön toivotukseeni, vaan hänen teltastaan kuului vain kuorsaus.

Välimeren rantaa seurasi loistava pyörätie viileine tunneleineen Imperiasta yli San Remon. Ventimigliassakin c-mies alensi hinnan 10 euroon hengeltä. Siellä sain pyöräliikkeestä myös uudet vaihdesuojat vanhaan Olmooni. Olin kysellyt niitä vuosikausia onnistumatta aikaisemmin.

Pyörämekaanikko Vantimigliasta.

Pyörämekaanikko Vantimigliasta.

Lähetin Pinolle tekstiviestin, että olen lähestymässä Nizzaa. Pino soitti heti ja lupasi tulla pyörällä vastaan Nizzaan, luksushotelli Le Negrescon eteen. Jäin ottamaan kuvia Monte Carlon kasinosta, kun Ben lupasi ajaa edellä hiljakseen. Niin eksyin hänen seurastaan Monacon liikenteessä. Olimme kuitenkin jo aikaisemmin vaihtaneet e-osoitteita. Odotellessani Pinoa Le Negrescon portieerit kiinnostuivat näyttävästä pyörälastistani. Pian Pino soitti uudestaan ja pyysi jatkamaan rannan pyörätietä.

Le Negrescon portieerit.

Le Negrescon portieerit.

Ehdin ajaa 14 km, kun Pino tuli vastaan. Hän oli kasvattanut parran ja kilojakin oli hieman tullut lisää 25 vuoden aikana.

Pino.

Pino.

Heti saavuttuamme heidän kotiinsa Rosetta laittoi mahtavan kalkkunapäivällisen ja italialaiseen tapaan myös viiniä, olutta, vettä, mansikoita. Luovutin Rosettalle pyöräilijän vaatimattomat, kevyet Suomi-tuliaiset. Pino harrastaa musiikkia; soitti minulle kitaralla ja huuliharpulla tuloserenadin. Hän soittaa rockia ja esiintyy myös neljässä läheisessä kirkossa bändinsä kanssa. Lähetin Pinon koneelta Bennoitille ja Felixille pahoitteluni eksymisestäni Monte Carlossa. Pino kertoi seuraavana päivänä alkavista Cannesin filmifestivaaleista ja päätin käväistä siellä vakoilemassa kansainvälisiä julkkiksia, sillä matkaa on sinne Pinsistä vain 10 km. Suuresta urheiluliikkeestä ostin paluumatkaa varten pari päällyskumia, sillä takakumi jo hieman irvisti.

Tein pitkän pyörälenkin myös Antibesin kaupunkiin ja niemelle: mahtavia panoraamoja kameralle, pikkutuliaisia kotiin. Cannesissa oli punaiset matot odottamassa, lähes kaikilla kamera kädessä, filmiryhmiä, haastattelijoita, valokuvaajia (joku kuvasi minuakin pyörineni), tv-palavereja, väkitungosta, autoruuhkaa, julkkiksia juhlatällingissä, teltassa Suomenkin lippu, mutta ei kuulunut yhtään suomenkieltä.

Julkkispaneeli Cannesin filmifestivaaleilla.

Julkkispaneeli Cannesin filmifestivaaleilla.

Berlusconi esiintyi edelleen omalla tv-kanavallaan ja oli jälleen ehdolla Ligurian paikallisvaaleissa. Totesin Pinolle, että Berlusconille nauretaan Suomessa.

Lupasin lähteä paluulle kahden yön jälkeen vedoten myös Raamattuun, jossa todetaan, että maksimiaika vierailulle on kolme päivää, sillä sen jälkeen väki kyllästyy kuulemaan juttujanne. Kirkon rippijuhlatilaisuudesta, missä Pinon bändi soitti, lähdin suoraan paluumatkalle. Paluumatkalla valitsin Monacossa nyt ylätien, sillä alatie kaupunkiin oli suljettu juuri alkavan Monacon rallin vuoksi. Alhaalta kaupungista kuului vain jatkuva autojen harjoitusajoujellus, mutta panoraama oli mahtava, mm. Monacon palatsille meren rantaan.

Monte Carloa.

Monte Carloa.

Tutulla Ventimiglian c:lla tuli heti juttusille saksalainen Thies. Hän kertoi opiskelevansa Torinossa, kuten neljä kaveriaankin, joista yhden kertoi olevan suomalainen. He olivat menossa seuraavana päivänä Monacon ajoihin. Myös Ben, Alec ja Kelvin ehtivät paikalle ennen suomalaista Joelia. Ehdin opettaa heille kolme sanaa suomea ennen Joelin tuloa, jotta voisivat hämmästyttää hänet pohtimalla keskenään, mitä tarkoittaa sauna, sisu ja Sibelius sillä aikaa, kun minä menin suihkuun.

Kelvin, Alec, Thies, Ben, Joel.

Kelvin, Alec, Thies, Ben, Joel.

Albengan ruokakaupan kassajonossa alkoi ylipitkä koripalloilija Oleg Liettuasta ihmetellä vilpittömän kiinnostuneena matkaani ja samoin saksalainen herra Varigottin torilla, missä söin eväitäni.

Etsin c:ä Vado Liguren tienoilla, kun eteen tuli aivan yllättäen toinen c, minkä portilla liehui ainoana Suomen lippu. Ajoin välittömästi sisään ja otin yöpaikan. C-herra selitti, että naapurina asuu perhe, missä vaimo on Suomesta. Hän oli heti kertonut Astalle tulostani ja niin tutustuin Astaan ja Carloon, jotka olivat tavanneet toisensa Afrikassa ja romanssi oli johtanut muutaman ajan kuluttua avioliittoon, tuloksena myös Jukka ja Mikko. Asta toimii kielenkääntäjänä.

Asta.

Asta.

Acqui Termessä tuli kadulla vastaan täysin valkoiseen asuun pukeutunut nunna, jonka kanssa virisi välittömästi mielenkiintoinen keskustelu. Vaihdoimme e-osoitteet ja hän lupasi kääntää erään minulle tärkeän paperin englannista ja italiasta espanjaksi, koska hänen isovanhempansa ovat espanjalaisia. Italialainen mies kadulla taas kertoi välittömästi lukeneensa Arto Paasilinnaa, kun kuuli, että olen Suomesta.

Faustina.

Faustina.

Kypsiä kirsikkapuita löytyi tällä kertaa tien varresta ennen Alessandriaa. Taisi tulla syödyksi niitä hieman liikaa. Poika sanoi, ettei Alessandriassa ole mitään nähtävää. Se piti paikkansa. Mielenkiintoisin oli kaupungin ulkopuolella oleva Cittadella, keskiaikainen muurikaupunki. Sieltä lähdettyäni näin tyypillisen italialaisen oluttehtaan ja päätin kysyä, voisinko nähdä sisälle. Valitettavasti tehdas oli korjauksessa, mutta Mirco innostui kovin matkastani ja lähetti heti pari kuvaa kännykästään minulle Suomeen.

Mirco.

Mirco.

Valmadonnan c:llä tapasin nuoren naisen pyörällä Sveitsin Thunista ja meillä riitti juttua pyörämatkailusta. Hän aikoo jatkaa yksinään Kroatiaan, Kreikkaan ja Sisiliaan. Hän nukkui vielä, kun lähdin aamulla klo 6, joten jätin vain tervehdyksen ja e-osoitteen hänen pyörälleen, niin voi halutessaan ottaa yhteyttä.

Lady Thunista.

Lady Thunista.

Yht´äkkiä näin edessäni tienviitan: Voghera 16 km. Muistin, että hyvät ystäväni Seija ja Aldo Milanosta ovat muuttaneet vanhainkotiin Vogheraan. Muistin kodin nimen, Villa Mater. Päätin kokeilla onneani, koska matkaa oli vain 16 km. Soitin muurin porttikelloa ja nainen tuli ikkunaan. Kysyin, tiedätkö Villa Materin. Hän puhui vain italiaa ja uhkasi soitta carabinierin, ellen lähde heti pois. Kiukuissani päätin etsiä Seijan ja Aldon. Nuoret eivät tienneet, mutta vanhat ihmiset tiesivät Villa Materin. Soitin Villan muurikelloa ja portti avautui. Laura-hoitaja huusi jo käytävällä: ”Seija, sinulle on vieras Suomesta.” Taisi meiltä molemmilta tirahtaa kyynel, sillä Seija oli saanut korttini Nizzasta, missä kerroin, etten tällä kertaa tule Milanon kautta. Seijalla oli kuitenkin ollut tunne, että ”kyllä Jussi tulee”. Talon johtaja tarjosi minulle huoneen, kahvit, ateriat, erinomaisen kohtelun. Kaikille vanhainkodin asukkaille tarjotaan ruokailun yhteydessä joka päivä myös lasi punaviiniä. Riitti juttua Seijan ja Aldon kanssa. Aldokin on käynyt muutaman kerran Suomessa, mutta nyt levisi vain hymy, kun puhuin hänelle muutaman sanan suomea.

Seija, Aldo ja johtaja.

Seija, Aldo ja johtaja.

Vielä ennen Milanoa kuului tielle kova autojen ujellus. Päätin poiketa hetkeksi karting-radalle ja tapasin myös suomalaiskuskit, mm. Jukkamatin ja kaksoispojat, Tonyn ja Karin.

Tony ja Kari.

Tony ja Kari.

Ennen Paviaa poikkesin ruokaostoksille. Kun tulin ulos, näin kaupan seinustalla samanlaisen täyspakatun pyörän kuin minulla. Päätin uteliaisuuttani jäädä odottamaan, millainen tyyppi ja mistä maasta. Puhuimme ensin englantia, mutta hän olikin Jaakko Suomesta, lentänyt Espanjaan ja ajaa vuoria, yöpyy useimmiten metsässä, kuvaa maisemia, menee heinäkuussa armeijaan; ei suostunut tulemaan c:lle, joten sitten vain e-vaihdot ja ylävitoset.

Jaakko.

Jaakko.

C:llä symppis saksalaispariskunta, Dieter ja Gisela, kutsui minut heti tullessani keitolle, kahville ja viinille. Oli vielä jäljellä yksi Sibelius-CD heille pieneksi muistoksi.

Dieter ja Gisela.

Dieter ja Gisela.

Aamulla pyörää öljytessä c:llä painoin vaihdetta ja vaijeri katkesi. Vaihdoin uuden vaijerin, mutta en saanutkaan päälle enää isoja vaihteita. Herra kadulla lähti etsimään kanssani pyöräliikettä. Kävelimme yli kilometrin ja kyselemällä löysimme liikkeen, mutta se oli suljettu. Juuri kun tulimme liikkeen eteen, tuli paikalle kaksi miestä, joista toinen olikin liikkeen omistaja. Kuultuaan italialaiselta avustajaltani tilanteen, hän avasi minua varten liikkeensä, vaikka oli lauantai, nosti pyörän telineelle, korjasi vaihteen, eikä huolinut maksua.

Avuliaat pyörämekaanikot.

Avuliaat pyörämekaanikot.

Darion ja Andrea, Pavian yliopistosta olivat opiskelukavereittensa kanssa matkalla pyörämielenosoitukseen Milanoon. Arvatenkin innostuivat matkastani ja matka sujui rattoisasti jutellessa mainiolla pyörätiellä. Erosin kuitenkin heistä Milanossa, sillä he menivät kokoontumispaikalle ja lounaalle puistoon.

Darion ja Andrea.

Darion ja Andrea.

Kaupungilla japanilaisperhe kyseli minulta lähintä poliisiasemaa. Heiltä oli varastettu lompakko.

Eipä kiinnostanut enää Milanon nähtävyydet, sillä olen vieraillut siellä useita kertoja Seijan ja Aldon luona. Päätin jättää Milanon Exponkin väliin, kun se oli reilusti kaupungin ulkopuolella, vaikka sitä kehuttiinkin kadulla erinomaiseksi.

St. Gotthard-sola alkoi kyllästyttää, sillä olin kiivennyt ja laskenut sen vuosien mittaan jo liian monta kertaa.

St. Gotthard.

St. Gotthard.

Saksan Lauterbachissa satuin taas kolaripaikalle: rekka ja henkilöauto.

Kolariauto Lauterbachissa.

Kolariauto Lauterbachissa.

Saksankaan olutpanimoon en päässyt tutustumaan, sillä johtajaa, jolta olisi pitänyt saada lupa, ei ystävällinen opas onnistunut löytämään mistään. Sain kuvia kuitenkin valtavasta olutvarastosta. Kasselissa poliisi ohjasi minut c:lle, mutta ei kertonut, että se on nude-c. Eipä se haitannut, mutta hinta oli 19 e.

Uwe ja Marianne, ystävät 30 vuoden ajan, Lyypekissä, joitten puutarhaan minulla on lupa majoittua, elleivät itse ole kotona, tiesivät tulostani, sillä olin lähettänyt heille kortin Nizzasta. Marianne tapansa mukaan jälleen pyysi heti kaikki pesukoneeseen menevät vaatteet ja varusteet samalla, kun luovutin pienet tuliaiseni.

Uwe ja Marianne.

Uwe ja Marianne.

Uwen kaktussalongissa oli lämpö kuin Italiassa, 38 celsiusta. Uwe oli jälleen tehnyt kesäretken, nyt Freiburgiin, ja todennut Mariannelle, että tämä oli viimeinen kerta. Näin on tapahtunut joka kesä, mutta keväällä Uwe alkaa ajatella toisin, aivan samoin kuin minä: noch einmal. Viimeisten kesäkokemusten kertominen kestää heidän kanssaan aina monta tuntia. Heidän kanssaan yritän puhua muutaman sanan myös saksaa. Schlaf schöne! Heidän luonaan tuntuu, kuin olisin jo kotona. Ennen laivamatkaa Travemündestä Vuosaareen vielä Uwen kanssa käynti Lyypekin marsipaanimuseossa, antiikkihuutokauppakamarilla, kierros satamassa ja juomassa dunkelia satamakapakassa.

Dunkelit satamakapakassa.

Dunkelit satamakapakassa.

Tapasimme myös heidän naapurinsa, ympäri maapalloa kiertäneen, eläkkeellä olevan merikapteenin. Tänä syksynä Uwe ja Marianne lähtevät viikoksi Berliiniin viettämään 50-vuotishääpäiväänsä. Marianne on ainut, joka aina lähtiessä tekee eväspaketin jatkomatkalle, niin nytkin.

Laivalla lepohuonekaveri suomalainen, nyt Sveitsissä asuva, nuorimies, kertoi, miten Sveitsin tulli ei suinkaan etsi alkoholia, vaan lihatuotteita. Kalliiseen Sveitsiin on lupa tuoda lihaa Saksasta korkeintaan 500 g/henkilö. Laivalla sain rentouttavan urheiluhieronnan hartioihin samalla, kun sain kuulla ensimmäiset uutiset Suomesta: uusi hallitus, uudet ministerit. Saunassa suomea puhuva venäjänkarjalainen syytti EU:ta Ukrainan presidentin kanssa veljeilystä ja Putinin provosoinnista.

Kotona odottivat Mircon, Joelin ja Jaakon viestit ja 450 muuta, vähemmän tärkeää viestiä. Sain varatuksi lääkärin seuraavaksi päiväksi, mutta tarvittiin kaksi käyntiä peräkkäisinä päivinä ja vasta toisella yrittämällä he onnistuivat poistamaan pienen kivensirun oikeasta silmästä.

Olin luvannut mennä tapaamaan sukulaisia Sotkamon herättäjäjuhlille, jos ehtisin ajoissa kotiin Nizzasta ja niin oli edessä vielä 600 km:n jäähdyttelylenkki, jonka aikaisemmin olin yleensä suunnannut hieman lyhyempänä syntymäseudulleni Pohjanmaalle.

Eka yöpyminen Sotkamon matkalla tuli Lahteen, tuttavien mökille; matkakertomuksia riitti.

Ystäväni Lahdessa, kuvaaja Petteri puuttuu.

Ystäväni Lahdessa, kuvaaja Petteri puuttuu.

Puoliunisena Ruuhimäen c:ltä lähdinkin pikkutietä aivan väärään suuntaan. Olin täysin eksyksissä, mutta uskalsin kuitenkin aamuvarhaisella soittaa talon ovikelloa, kun talon pihassa kiekui koko ajan kukko. Sauli-isäntä tuli alusvaatteisillaan ovelle ja neuvoi tien. Noin pari km:ä ajettuani, ohi muutamien risteyksien, pysähtyi auto eteeni. Sauli tuli varmistamaan, että olen oikealla tiellä ja neuvoi vielä paremman oikotien. Sauli on taksiliikenteen harjoittaja ja oli nyt lomalla.

Sauli.

Sauli.

Janoisen Karhun pihalle sain pystyttää yöksi telttani. Rekkakuski halusi ottaa kuvan ja lupasi pistää pienen jutun minusta facebookiin. Läpiajoin Kuopion, mutta pysähdyin hetkeksi mm. Mualiman navalle ja aloin kysellä yöpaikkaa Siilinjärvellä. Vasta kolmas talo onnistui: ”Navetan takana on nurmi leikattu, jos vain kestät meitä.” Kestinhän minä, vaikka vasta kuukauden heillä ollut Urho, saksan paimenkoira, oli kovin utelias.

Urho.

Urho.

Seuraavan yön päätin viettää Älänteen c:llä, mikä on muutaman km:n päässä päätieltä, mutta Varpaisjärven Koivumäelle tullessani tien varressa oli mainio veistos ja teksti: hunajaa, munia. Päätin poiketa. Reino keitti valmiiksi kymmenen munaa, tarjosi pullakahvit, mutta jäi pahasti mielenkiintoiset jutut kesken ja niin sovimme, että jään yöksi pihapiiriin, kun illalla Reinolla olisi aikaa jatkaa tarinointia. Reino kertoi, miten kylän työttömät eivät suostu tulemaan töihin, koska menettäisivät työttömyyskorvauksensa, kun hänen hunaja- ja munakauppansa veistoksen pysyttämisen jälkeen kasvoi niin, että kanoja piti lisätä 80:stä 250:een. Sydänvaivaisena hän ei yksin selviä niin suuresta työmäärästä. Vaimo hoitaa opettajatyönsä ohella hunaja-asiat.

Telttapaikkani vieressä pellolla laidunsi 12-päinen ylämaankarja nuoren Douglas-sonnin johdolla. Tahallani kävelin pitkään aidan takana pitkin laidunmaata, sillä oli mainiota seurata, kun Douglas mustasukkaisesti antoi kyytiä lehmille, jotka uteliaana olisivat halunneet tulla haistelemaan vierasta. Douglaksen pitkät otsakarvatkaan eivät estäneet sitä silmäkulmastaan huomaamasta, kun jokin laidassa etäämpänä oleva lehmä yritti vähänkin lähestyä aitaa; ja taas paljon isommat, pitkäsarviset aikuiset lehmät saivat kyytiä.

Douglas.

Douglas.

Kun Reinolle katonkorjaussuunnitteluun tullut serkku, Jukka, kuuli, että olin menossa herättäjäjuhlille, hän ehdotti käväisyä autolla Paavo Ruotsalaisen, herännäisyyden tiennäyttäjän, pirtillä. Ja niin teimme. Illalla Reinon poika, Sami, oli soittanut, miten heidän takapihallaan oli yöpynyt kummallinen pyörämies Nizzasta. Reino oli vastannut, että nyt se on meidän pellolla.

Nuorimies ennen Laakajärveä neuvoi minulle yöpymispaikaksi Laakajärven laavun, minne pingoin lähes henkeni edestä, sillä edessä oli syvänsininen taivas ja kohta alkamassa aikamoinen sade. Ehdin melkein laavulle saakka ennen sadetta. Paikka oli kuvauksellisen kaunis lohikosken partaalla, mutta kiireissäni olin kotona heittäessäni turhia tavaroita pois, jättänyt myös hyttysöljyn kotiin. Laavu kihisi hyttysiä. Lähitalosta sain lainaksi hyttysöljyn ja niin yöuni oli turvattu.

Vuokattiin tullessa kävin tutustumassa hiihtoputkeen ennen juhlapaikalle menoa. Talkoolaisille oli varattu erinomainen yöpaikka juhlakentän viereisessä talossa. Illalla kämpillä juttua riitti yötunneille saakka, kun Aapo, Kauko, Onni ja Juha innostuivat kertomaan huimia avustusmatkakokemuksiaan Senegalista ja Venäjältä. Kovin arvostivat myös Jussin hupijuttuja 30-vuotiselta pyöräilyuralta.

Vasta jälkitalkoisiin osallistumisen aikana tajusin, että minullahan olisi mahdollisuus kysyä rekkakyytiä Sotkamosta kotiin, sillä ensi kesän herättäjäjuhlapaikka on Vantaa. Kaikki juhlavarustukset: penkit, teltat, ruokatykit ym. viedään aina välittömästi juhlien päättymisen jälkeen seuraavalle juhlapaikkakunnalle, joten rekkajono Sotkamosta Vantaalle oli lähdössä heti purkutalkoitten jälkeen.

Juppe ja rekka.

Juppe ja rekka.

Niin jäi kesäksi 2015 suunniteltu yli 5000 km:n pyörälenkki 4864 km:ksi.

Tagit:, , ,