Fleche – 24 tunnin pyöräilynautinto

Teksti: Ismo Pykäläinen

Ystäväni viisikymmentävuotisjuhlissa viime talvena tuli annettua – tilaisuuden innoittamana – lupaus ottaa osaa flecheen. En tosin tarkkaan tiennyt, mistä oli kyse.

No, lupaukset on lunastettava. Antti otti yhteyttä huhtikuussa kyselläkseen reittisuunnitelmista. Nielaisin ja toivoin lyhyttä mutta vähämäkistä reittiä. Pian sähköpostiin saapuikin reittiehdotus, jota Jukka asiantuntevasti kommentoi. No, ainakin minulla olisi kokeneet ajokaverit, kummallakin useita brevettejä ja joku flechekin takana. Päätin perehtyä, mikä fleche oikeastaan on.

Säännöt sanovat, että fleche on vuorokauden ajo, jossa pyöräillään ennalta ilmoitettua reittiä pisteestä A pisteeseen B. Kilometrejä pitää kertyä vähintään 360. Joukkueessa, joka ajaa yhdessä on 3-5 ajajaa, joten yksin ei tarvitse ajella. Matkaa ei voi myöskään urakoida, vaan ajaa pitää myös viimeisen kahden tunnin aikana vähintään 25 kilometriä, eikä pysähdystauot saa kestää kahta tuntia pitempään. Reitillä ei saa sahata samaa tietä edestakaisin. Niin, ja huolto on sallittu vain huoltopisteissä.

Lähtötunnelmissa. Vasemmalta Antti, Ismo ja Jukka. Kuva: Tiina Pietilä

Lähtötunnelmissa. Vasemmalta Antti, Ismo ja Jukka. Kuva: Tiina Pietilä

Suomen fleche-ajajat olivat sopineet treffit Tampereella, hotelli Rosendahlissa, jonne kaikkien joukkueiden reitit päättyisivät. Joukkueet olivat suunnitelleet reittinsä niin, että yön huoltopisteinä oli ympäri vuorokauden auki olevat huoltoasemat. Niiltä otettaisiin leimat kellonaikoineen reittikortteihin, jotka toimitetaan myöhemmin Pariisiin suorituksen hyväksymistä varten. Niinpä sitten toukokuisena aamuna tapasin Antin ja Jukan Pukinmäen bensa-asemalla. Sieltä saimme aamukahvit ja ensimmäiset leimat. Fleche saattoi alkaa.

Koska Tampereelle ei ole tarpeeksi matkaa, suuntasimme ensiksi Tammisaareen. Antin laatimaa reittiä kiersimme Lapinkylän (jossa pidettiin kahvitauko) ja Inkoon kautta Tammisaareen. Sääkin suosi, oli leppoisa kevätpäivä. Tammisaaressa pidettiin ruokatauko. Kiinalaisesta ravintolasta tankkasimme hiilihydraatteja. Vaikka matka oli mennyt hyvin, mietin huolestuneena edessä olevia ajotunteja. Miten jaksaisin? No, päätin keskittyä pääsemään seuraavalle tauolle.

Tammisaaressa vielä hymyilyttää. Kuva: Jukka Heikkinen

Tammisaaressa vielä hymyilyttää. Kuva: Jukka Heikkinen

Matka jatkui mukavasti. Antin reitti oli rauhallinen, liikennettä oli vähän. Lohjajärven pohjoispuolella tosin asfaltti oli kovin reikäinen, ja ajamiseen täytyi vähän keskittyä. Vaihtelua matkaan toivat paikallisen kuntotapahtuman pyöräilijät, joita tuli sankoin joukoin vastaan. Karjalohjan pysähdyspaikka oli kuitenkin tervetullut.

Karjalohjan jälkeen saimme ajella tovin, ennen kuin hämärä tavoitti. Pikku hiljaa piti lisätä vaatetta. Yritin olla vaatteiden lisäyksessä säästeliäs, koska aamuyöstä olisi kylmimmät tunnit ja väsyneenä kylmä tuntuisi vielä pahemmalta. Pyörään (jossa kuljetin tavaroita tankolaukussa ja ajopaidan taskuissa) ei hirveästi vaihtovaatetta ollut mahtunutkaan. Pieni kramppi kuitenkin muistutti, ettei illalla lyhyet ajoshortsit riitä.

Olimme nyt hiljaisilla pikkuteillä, joilla olimmekin ainoat liikkujat. Jossain Someroa ennen napsautimme valot päälle, minä akkukäyttöisen tehovaloni (jonka toivoin riittävän koko yöksi) ja kokeneemmat seuralaiseni napadynamo-ledi -valoyhdistelmänsä. Niistä riittikin virtaa ja valoa ajella. Rauhaisa, mutta metsien keskellä pimeä pikkutie oli mukava ajella.

Seuraavalla tauolla olin mahdottoman nälkäinen. Niinpä tilasin koko listan muiden ihmetellessä. No, saimmepa pitemmän tauon. Syöpöttely kostautui tunnin päästä. Maha tuli kipeäksi. Kävimme reippaasti tarkastuttamassa tilanteen Forssan sairaalassa. Pienen lääkityksen ja ylimääräisen tauon jälkeen jatkoimme matkaa. Forssan suorilla vauhtimmekin taas kiihtyi.

Aloin pikkuhiljaa nauttia pimeässä ajamisesta. Ainakin henkinen puoliväli oli ylitetty ja vaikka tiesin varmasti väsyväni lisää, en pelännyt mitään romahdusta. Eksyilimme vielä vähän ennen seuraavaa taukoa – kerrankin paperikartoista oli hyötyä. Tankkaustauon jälkeen jatkoimme, ja Valkeakoskea lähestyessä aamu alkoi sarastaa. Oli rauhaisa tunne ajella aamun koitossa. Valkeakoskella näkyi muutama aamuliikkuja, mutta sen jälkeen tie oli taas meidän.

Aamun sarastuksessa Valkeakoski-Pälkäne -välillä. Kuva: Jukka Heikkinen

Aamun sarastuksessa Valkeakoski-Pälkäne -välillä. Kuva: Jukka Heikkinen

Veivauduimme vähitellen Kangasalle, jossa nautimme aikaisen ja runsaan aamupalan. Antti oli tehnyt hyvää työtä reitin ja taukopaikkojen valinnassa, ja saimmekin herkutella koko rahan edestä. Veivaaminen jatkui ja Tampere alkoi häämöttää. Olin tyytyväinen, kun en ollut lopen uupunut enkä vaarallisen väsynyt. Aamulenkillä olevat pyöräilijät tervehtivät meitä isoin käsin. Tieto flechestä oli ilmeisesti kiirinyt tännekin. Aloin ymmärtää olevani osa jotain isompaa tapahtumaa.

Tampereen läpiajo ja saapuminen Rosendahliin oli kuitenkin helpotus. Vuorokausi pyörän selässä alkoi tuntua, varsinkin kun tiesi, että polkeminen loppuu pian. Rosendahlissa otimme viimeiset leimat ja soin itselleni appelsiinimehun. Toivotimme muutkin joukkueet maaliin. Oli hienoa nähdä isompi porukka paikalla. Samalla tajusimme, miten onnekkaita olimme. Toinen pääkaupunkiseudun joukkue oli lähtenyt koukkaamaan pohjoisen kautta Tampereelle ja saanut polkea niin vastatuulessa kuin vesisateessakin. Pelkäsin hyytyväni, joten Jukan kanssa vääntäydyimme saman tien linja-autoasemalle ja kotiin. Seuraavana yönä uni tuli pian.


Jos olet ajanut maantiepyörällä sadan-kahdensadan kilometrin kuntoajoja tai lenkkejä, Randonneur saattaa olla sinua varten. Tyypillisimpiä Randonneur –ajoja (vapaa suomennos: matka-ajoja) ovat brevetit; 200 – 600 kilometrin määräajassa ajettavat matka-ajot. Miniminopeusvaatimus on 15 kilometriä tunnissa, joten kyse on matka-, ei kilpapyöräilystä. Niitä ajetaan yleensä porukalla. Tässä esitelty fleche oli ainakin minulle hauska elämys. Lisätietoja: http://www.randonneurs.fi

Tagit:,