Kohtaamisia pyörämatkalla Vantaa – Nancy – Vantaa 2014

Teksti ja kuvat: Jussi Saarikoski

Noin 25 vuotta sitten, kun olin palaamassa fillarimatkalta Espanjasta, jouduin kaatosateeseen Ranskan Nancyssä. Eräs autoilija lupasi ohjata minut camping-alueelle ajamalla hiljaa edelläni. Seurasin häntä 6-7 km, kunnes hän lisäsi vauhtia ja jäin yksin. Kaatosade jatkui. Ajoin vielä pari km, mutta mitään c-merkkiä ei näkynyt. Pysähdyin. Minua kohti tuli juosten ikäiseni mies. ”Mitä etsit”, hän kysyi englanniksi. ”C:tä.” ”Tämä on Nancyn esikaupunki, Frouard, ei täällä ole c:tä eikä ole koskaan ollutkaan.” Hän tuijotti minua hetken silmiin ja tarttui sitten olkapäästä: ”Tule mukaan!” Kävelimme vajaan km:n hänen kotiinsa. Hän näytti huoneen ja leveän vuoteen: ”Jääkaapissa on ruokaa, mutta sorry, minun on nyt lähdettävä tapaamaan tyttöystävääni. Tulemme aamulla noin klo 10. Hoida sinä taloa, sillä minun on nyt heti mentävä.” Ällistyneenä, mutta tyytyväisenä jäin yksin hienoon lukaaliin. He tulivat aamulla klo 10. He ovat Jacques ja Marcelle.

Sain myöhemmin heihin tietokoneyhteyden ja noin viisi vuotta sitten he vielä vastasivat, mutta eivät enää sen jälkeen. Koska en kaatosateelta päässyt silloin tutustumaan Nancyhin, päätin ottaa tämän kesän kohteeksi Nancyn – tapaisin sitten Jacquesin ja Marcellen tai en. Minulla on Jacquesin katuosoite.

Poiketen aikaisemmista tavoistani tein reittisuunnitelman nyt pyöräteille, kun aikaisemmin olen ajanut isompia teitä. On ollut huonoja kokemuksia pyöränavigaattorin käytöstä (paljon paristoja, pieni näyttö, kiiltää auringossa, vaatii päivityksiä, ei ääntä), joten tein vain paperille merkintöjä tärkeimmistä pyöräteistä Trvemünde-Nancy-Trave enkä ottanut mukaan navigaattoria.

Laivalla tapasin nuorenparin Ecuadorista. He eivät tienneet yöpymispaikkaa Travessa. Laiva oli siellä vasta illalla klo 22. Muistin edellisiltä käynneiltä hotellin reilun km:n päässä satamasta. Lupasin näyttää sen heille, sillä aika lähellä on myös pieni pizzeria, jonka pihakentässä olin joskus saanut yöpyä. Kävelimme km:n matkan ja he kysyivät yösijaa hotellista: 100 e/henkilö. He tulivat ulos; liian kallis. Pizzeriasta ei näkynyt valoja, mutta kävelimme sisäpihaan. Menin sisään. He muistivat minun olleen Norjasta ja saimme luvan yöpyä pihalla. Lorenan ja Josen kotikieli on espanja ja pizzerian omistajat ovat italialaisia. Heistä tuli hyvät ystävät, sillä minä menin pystyttämään telttaa sillä aikaa, kun he söivät lasagnea. Tervetuloviinin minäkin suostuin ottamaan. Nukuimme hyvin kolmistaan pienessä teltassani, kun jätin kaikki tavarani pyörälle. Aamulla Lorena antoi kauniin kiitoskortin. Hän oli kirjoittanut siihen: ”Sinulla on koti, kun tulet Ecuadoriin.” Vaihdoimme tietysti e-osoitteita sekä Ecuadoriin, pizzeriaan että Suomeen. – Sain hyvän mielen, kun kerrankin heti seikkailuni aluksi sain olla avuksi enkä aina olla auttamisen kohteena.

lorena-ja-jose-ecuadorista

Lorena ja Jose Ecuadorista.

Läpiajoin tutun Lauenburgin ja Lüneburgin. Melbeckissä oli tulla kolari. Pihasta tuli auto. Ehdin kääntää auton eteen, mutta tiellä tuleva toinen auto oli ajaa päälleni. Sain kuitenkin pysäytetyksi kaatumatta. En jäänyt neuvottelemaan, sillä saksani on heikko; ymmärsin vain anteeksipyynnön ja jatkoin.

Lehrtestä en jaksanutkaan enää c:lle, kun alkoi sataa. Eivät antaneet minun yöpyä jalkapallokentän laidassa, mutta sitten ei-englantia puhuva kartanonherra näytti minulle autotallin yöpymispaikaksi, kun oli ajanut ensin sieltä autonsa ulos. Sekä illalla että aamulla hän toi runsaan tarjottimen syötävää ja tietysti illalla myös olutta saksalaiseen tapaan. Vaihdoimme käyntikortteja ja lupasin lähettää jotakin Suomesta, kunhan joskus sinne palaan, sillä hän ei halunnut ottaa maksua. (Lähetin Sibeliuksen musiikkia ja Lapin pienet poronnahkakengät.)

Springestä lähdin tyytyväisenä pyörätietä, kunnes se yllättäen loppui umpikujaan. Vaihdoin isolle Bundestrasselle ja pian poliisit ajoivat rinnalleni ja ohjasivat minut sivuun. En ymmärtänyt auttavasti englantia puhuvan naispoliisin neuvoa löytää pyörätie ja niin he ajoivat hiljaa edelläni mm. läpi kapean tunnelin, johon heidän autonsa oli vähällä juuttua. Selviydyttyään siitä pyysin saada ottaa heistä kuvan. Miespoliisi napsautti vielä toisenkin kuvan naispoliisista ja minusta; vielä moikkasivat iloisesti käännettyään autonsa takaisin isolle tielle.

Saksan mainiot poliisivoimat.

Saksan mainiot poliisivoimat.

Ajelin välillä hiekkaisia pyöräteitä, jotka olivat minulle melko mahdottomia n. 60 kg:n lasteineni. Monet sadepäivät saivat minut eka kerran tutustumaan Jugendherberge-systeemiin, jonka olin luullut olevan vain nuorille, sillä pyöränainen ehdotti sitä ennen Paderbornia. Vastaanotto siellä oli todella ystävällinen ja sain kaikki märät varusteet kuivumaan 6-petihuoneeseen, jonka sain pitää yksin, sillä yliopistossa turismia opiskellut vastaanoton nuorimies oli kiinnostunut tekemään samanlaisia pitkiä pyörämatkoja Euroopassa. Luokkaretkellä Paderbornissa vierailevan koululaisryhmän opettaja antoi minulle hyviä neuvoja maaston mäkipaikoista meno- ja paluureitillä. Hän ehdotti, että Saarbrückenin sijasta ajaisin Strasbourgiin, niin välttyisin isoista Saarbrückenin mäistä. Viivyin Paderbornissa vielä toisenkin yön ja tutustuin perusteellisesti kaupunkiin, sillä sade jatkui.

Sade jatkui myös Kölnissä ja vaikka tiesin ennestään tutun c:n siellä, päätin mennä sielläkin Jugendherbergeen, kun Canterburysta kotoisin oleva yliopiston englanninkielenopettaja saatteli minut suoraan sinne. Illalla lähdin kaupungille huonetoverin kanssa.

Trierissä sade jatkui, joten jälleen ajoin JH:een. Vastaaotto siellä oli omituinen. Ensin nuori tyttö vastaanotossa sanoi ok, mutta nähtyään passini sanoi JH:n olevan täynnä. Satoi jatkuvasti. Lähdin kyselemään muilta asiakkailta mahdollista yöpymispaikkaa. Lopulta vanhempi JH-nainen huomasi minut ja kysyi ongelmaani. Hän meni nuoren naisen luo, vaikka sanoin, että hän ei voi auttaa, sillä talo on täynnä. Pian hän tuli ilmoittamaan, että huone kyllä löytyy. Kolmannessa kerroksessa oli useita tyhjiä huoneita. Aamulla lähtiessäni kysyin syytä kohteluuni. Selitykseksi sain vain, että se oli erehdys.

Jatkoin auringossa pitkin Moselia Ranskan puolelle. Pyörätie Ranskan puolella oli melko heikko. Tuli pakko ajaa tunneliin, joka oli täynnä liejuista vettä. Oli riisuttava kengät ja sukat voidakseni jatkaa. Sain lasinsirun jalkaani, mutta onneksi huomasin sen heti ja tein pikadesifioinnin ja jatkoin ajamista. Ilta joutui, mutta ei löytynytkään kartan mukaan luvattua c-merkkiä. Kysyin pelkästään ranskaa puhuvilta miehiltä, voisinko yöpyä heidän konekatoksessaan, mutta pian paikalle tuli englantia puhuva nainen, joka kertoi c:lle olevan vain 5 km. Iäkkään c-naisen vastaanotto oli ystävällinen. Heti aluksi hän halusi tarjota kylmällä säällä kupin kuumaa teetä.

Metzin c:llä tein brittipariskunnalle 10-kohtaisen luettelon Helsingin nähtävyyksistä, sillä he olivat autolla tekemässä noin kaksi vuotta kestävää reittiä: Ranska-Saksa-Puola-Liettua-Latvia-Viro-Venäjä-Suomi-Ruotsi-Norja-Tanska-Ranska, missä heidän loma-asuntonsa sijaitsee.

Vasenta jalkaani vihloi useana yönä ja jouduin ottamaan Buranan; se auttoi, niin että pystyin nukkumaan. – Halusin tutustua kuuluisaan Pompidou Metziin. Ovimies neuvoi pyöräpaikan ja sanoi näyttelyn hinnaksi 7e. Lipputiskin takaa tuli mies ulos juttelemaan ja kysyi, mistä olin tullut. ”Suomesta.” ”Yksinkö? Pyörällä?” Kaivoin 10 euroa, mutta hän pyysi odottamaan. Hän tuli takaisin: ”Nauti näyttelystä – me tarjoamme.” Näyttely oli mahtava ja sain paljon kuvia. Tultuani ulos näyttelystä pyysin ottaa kuvan koko henkilökuntaryhmästä; he suostuivat mielellään. ”Merci beaucoup”- ainoat osaamani ranskansanat.

Pompidou Metzin vieraanvarainen vastaanottohenkilökunta.

Pompidou Metzin vieraanvarainen vastaanottohenkilökunta.

Nancyssä Jacquesin oven avasi Marcelle. Ennen kuin ehdin sanoa mitään, hän kysyi: ”Oletko Jussi, Suomesta?” He olivat kuitenkin saaneet viestini Suomesta, mutta vastasivat niin myöhään, että olin ehtinyt jo lähteä. Jacques oli täysin unohtanut englanninkielen, kun ei ollut joutunut käyttämään sitä ollenkaan, mutta Marcellen englanti oli hyvä ja hän ystävällisesti käänsi koko ajan juttumme. Jacques oli joutunut ottamaan tekonivelet lonkkiin ja hartioihin, mutta hänen kävelystään ei huomannut mitään.

Viivyin heidän vieraanaan kaksi yötä ja he näyttivät autolla kaikki Nancyn nähtävyydet. Erityisen vaikutuksen minuun teki Nancyn Stanislas-aukio, mistä sain paljon kuvia. Nancy-käynnillä söimme tyypillisessä ranskalaisravintolassa. Illalla esiintyi lähikadulla mielenkiintoinen Frouardin oma kyläorkesteri. Marcelle ja Jacques ehdottivat, että menisin mäkien vuoksi junalla Strasbourgiin ja niin päätin sitten tehdäkin. Jacques vei minut pyörineni autolla lähelle asemaa, sillä halusin vielä kierrellä Nancyn auringossa ja ottaa lisää kuvia.

Junamatkasta tuli kuitenkin lisäseikkailu. Asemalla laituri ilmoitettiin vasta 20 min ennen junan lähtöä. Kiiruhdin heti hissille saatuani tietää laiturin, mutta pakattu pyöräni ei mahtunutkaan hissiin. Sain apua kanssaihmisiltä, mutta sittenkään ei hissin ovi sulkeutunut. Huusin hädissäni apua punalakkisilta asema-avustajilta. He työnsivät aikansa ja lopulta ovi sulkeutui. Oli kuitenkin yksin selviydyttävä laiturille myös ylösvievästä hissistä. Se ei onnistunut ilman lastin purkamista, mikä vei aikaa. Ehdin kuitenkin junaan, vaikka kapea junanovi oli jälleen ongelma saada pyörä sisään, kunhan ensin yleensä löysin junasta pyörävaunun. Onneksi minun pyöräni oli ainut, sillä pyörälle varattu tila oli kovin pieni ja konduktööri ehdottikin, että nostaisin pakatun pyöräni riippumaan katossa olevasta koukusta. Sanoin sen olevan täysin mahdotonta painon vuoksi. Hän luopui ajatuksesta ja pyörä sai jäädä poikittain lattialle, mutta kaatui pari kertaa junan melkoisesti heiluessa.

Strasbourgin turisti-infossa kerrottiin, että kaupungin c on vielä vuoden suljettuna, joten päätin tehdä kaupunkikierroksen pakatulla pyörällä ja jatkaa sen jälkeen yli rajan Saksan Kehliin, jonka c:lle on vain muutama km. Olin helpottunut, kun sai puhua saksaa, vaikka en sitä osaakaan, sillä huomasin Ranskan jälkeen puhuvani saksaa kuin vettä vaan ja kaikki ymmärsivät.

Helmlingenin seudulla sunnuntaina tuli pyörällä vastaan Otmar. Hän puhui vain saksaa, mutta pyysi kotiinsa lounaalle, jonne ehtisimme hyvin klo 12 mennessä. Toki mielelläni suostuin. Heillä oli kaksi yliopistossa opiskelevaa poikaa – ja viikonlopun paikalla myös heidän tyttöystävänsä. Kaikki puhuivat sujuvaa englantia. Nuoret olivat kovin kiinnostuneita pyöräretkistäni ja lupasin lähettää Polkija-lehden osoitteen aikaisemmin kirjoittamastani jutusta ja jutun saksannoksen, jonka olin tehnyt saksalais-suomalaisen pariskunnan Ritvan ja Rolandin ystävällisellä avustuksella, jotka tapasin joskus matkoillani Rothenburg-an-der-Fuldassa. Jokin pikkutuliainen oli vielä jäljellä Suomesta ja sain jättää sen Martina-rouvalle kiitoksena maistuvasta lounaasta. Muistan Otmarin ystävällisen hymyn hänen avatessa minulle poistumisporttia, kun olin pöydässä todennut, että haluaisin lisää Otmarin kaltaisia ihmisiä tielle. Jonas oli nauraen saksantanut heti sanomani hänelle.

Otmar perheineen.

Otmar perheineen.

Ettlingenin auringossa tuli vastaan toinen pyöräilijä (Bernd) ja hän kääntyi kysymättä neuvomaan Karlsruhen c:n. Hän ajoi kanssani yli 15 km. Reitin varrella hän halusi tarjota mansikoita – lähes suoraan pellolta. Karlsruhen c oli kuitenkin ylivoimaisesti matkan kallein ja lisäksi c-nainen ei osannut käyttää tietokonetta ollenkaan, kun kysyin häneltä mahdollista reittiä seuraavalle c:lle. Hän suuttui, kun annoin palautetta ja pyysi minut ulos ja lukitsi oven jälkeeni. Kun aamulla klo 7 lähdin edelleen suutuksissa, kiinnitin c:n oveen hänelle ehdotuksen tietokonekurssista ja lisäpalautteen hänen käyttäytymisestään – allekirjoituksin. Heidelbergin turisti-info taas oli aivan loistava. He mm. printtasivat minulle kuusi lähintä c:tä. Info-mies hymyili tyytyväisesti, kun huudahdin: ”Todella loistava informaatio!” – Heidelbergin c:llä sai syödä vatsansa täyteen kypsiä kirsikoita suoraan puusta. Kävin myös Heidelbergin kuuluisassa linnassa ja muutamissa kirkoissa. Sen sijaan lähtö Heidelbergin c:ltä oli ikävä, kun aamuvarhaisella ystävällisen naisen tilalla oli ärjyvä mies, joka tinkasi minulta, olenko maksanut ja kun en heti löytänyt kuittia, hän soitti naiselle ja päästi minut sitten menemään anteeksipyytämättä.

Bernd Ettlingenista.

Bernd Ettlingenista.

Mansikoita suoraan pellolta.

Mansikoita suoraan pellolta.

Darmstadtin c:llä hämmästyin, kun c-nainen antoi minulle suomenkielisen kartan c-alueesta (mm. roskis, pesuhuone). Selityksenä olivat hänen naapurinaan 20 vuotta asuneet suomalaiset.

Frankfurtin yliopistossa opiskelevan Kajn olin tavannut muutama vuosi sitten laivalla, kun hän oli tulossa Suomeen (suomalainen äiti, saksalainen isä). Olin ennen lähtöä viestinyt, että tulen mahdollisesti tänä kesänä takaisin Ranskasta Frankfurtin kautta. Hän ehti vastata viestiini ja kutsui kotiinsa. Suomen laivalla olimme puhuneet vain englantia, mutta nyt hän oli ehtinyt oppia todella hienosti suomea. Hänen Suomi-arvostustaan osoittivat myös: päällään Sisu-paita, sääressään suomeksi tatuoitu pohjalainen sanonta: ”Ei mitää hätää, ku kukaa ei oo kuollu eikä taloa oo poltettu.” Hän oli oppinut sen käydessään Pohjanmaalla, Seinäjoella. (Minun syntymäpitäjäni on Seinäjoen naapuripitäjä.) Heti kuultuaan jatkostani Giesseniin he soittivat sukulaiselleen sinne ja ilmoittivat tulostani, ettei minun tarvinnut mennä sielläkään c:lle. Kaj saatteli minut pyörällä heidän siirtolapuutarhansa kautta, joka oli matkan varrella.

Kaj - "ei oo mitää hätää".

Kaj – ”ei oo mitää hätää”.

Marburgissakin oli käytävä kuuluisassa linnassa. – Erikoisin kysymys, mikä minulle tämän retken c-vastaanotossa tehtiin: ”Onko sinulla mukana koira?” – Kovalla sateella jouduin soittamaan talon ovikelloa ja kysymään vettä. Pitkän sadepuseron alta näkyi vain sääret, joten nainen kysyi, eikö sinulla ole housuja.

Helatorstaina Seesenin seudulla tuli vastaani nuorten miesten joukko vetäen perässään kukin koristeltua kalja- ja musakärryä. He ojensivat minullekin heti pullon saksalaista tummaa olutta ja alkoivat kysellä matkastani. He pelasivat samassa jalkapallojoukkueessa ja tekevät samanlaisen kärrykierroksen joka helatorstai (saksalainen perinne). Suosittelivat läheistä c:a, mutta totesin sen olevan liian aikaisin ja jatkoin matkaa. Etäämmälle c:lle päästyäni tuli sinne toinenkin samanlainen, vanhempien miesten vetämä kovaääninen kaljakärry. Heillä oli kärryssään myös vahvempia juomia.

Nuoret miehet kaljakärryineen.

Nuoret miehet kaljakärryineen.

Vanhat miehet kaljakärryineen.

Vanhat miehet kaljakärryineen.

Jokakesäinen tapaaminen Uwen ja Mariannen kanssa heidän kotonaan Lyypekissä toistui jälleen, sillä he olivat kotona eikä tarvinnut yöpyä heidän puutarhassaan, vaan sisällä omassa Jussi-huoneessa. Uwelle oli aihetta osoittaa erityiskiitos, sillä hän oli joka paperikirjeessään (eivät suostu asentamaan koneelleen internetiä) kehottanut minua näyttämään valokuviani joillekin yrityksille ja kun sen sitten lopulta tein, pari yritystä yllätyksekseni kiinnostui kovin ja toinen lupasi ehdottaa kiinalaisille yhteistyökumppaneilleen, että painaisivat koekuvat kiinalaiselle silkille ja sitten erilaisiksi tuotteiksi. – Uwe oli juuri saanut selkäänsä noidannuolen ja hänen mukaansa selkä tuli paljon paremmaksi, kun hieroin sitä samoin, kuin olin oppinut omalta hierojaltani, mutta seuraavana aamuna selkä oli entistäkin pahempi, sillä otteeni olivat olleet liian kovat.

Kaikki neljä laivalla Suomeen tulevaa pyöräilijää (saksalaiset Hermann ja Reinald, itävaltalaiset Stefan ja Martina) ohjasin pienellä lisälenkillä laivalta kauppatorille ja opetin heitä sanomaan ´poronkäristys´, mikä ainoana osaamanaan suomen sanana heitä suuresti huvitti, sillä he aikoivat jatkaa Lappiin ja kysyivät tyypillistä suomalaista ruokaa. Sitten tyytyväisenä ajoin kohti Vantaata, kun olin päässyt taas elävänä kotiin, mitä kuvayrityksen toimitusjohtaja oli viestinyt toivovansa, niin että projektimme voisi jatkua.

Suomeen tulleet saksalais- ja itävaltalaispyöräilijät.

Suomeen tulleet saksalais- ja itävaltalaispyöräilijät.

Tagit: